Bond-elokuvat
Re: Bond-elokuvat
Tykkäsin myös Skyfallista. Yksi parhaimmista Bond-leffoista mielestäni. Adelen tunnari myös paras pitkään aikaan Bondeissa. Jo ekalla kuuntelukerralla siitä aisti Bond-leffan.
Tuntui, että leffassa oli huumoria enemmän kuin aikaisemmin ja melkein jokaisessa Bondin repliikissä oli joku läppä. Ei kuitenkaan liikaa mikä vetäisi jo komedian puolelle.
Kattelin Anttilassa jokin aika sitten niin siellä oli Blu-ray boksi, missä kaikki Bond-leffat ja paikka myös Skyfallille. Hinta 199€. Tässä arponut, että pitäiskö hakea pois.
Tuntui, että leffassa oli huumoria enemmän kuin aikaisemmin ja melkein jokaisessa Bondin repliikissä oli joku läppä. Ei kuitenkaan liikaa mikä vetäisi jo komedian puolelle.
Kattelin Anttilassa jokin aika sitten niin siellä oli Blu-ray boksi, missä kaikki Bond-leffat ja paikka myös Skyfallille. Hinta 199€. Tässä arponut, että pitäiskö hakea pois.
Re: Bond-elokuvat
Leffa-arvosteluketjusta:
Itse odottelen Skyfallin kanssa taas niin kauan, kun joku tv-kanava sen näyttää, koska ei niin paljoa kuitenkaan kiinnosta.
Casino Royale on minuutin pidempi IMDb:n mukaan.Marika1 kirjoitti:Skyfall (2012)
...
Se nimittäin on pitkä, onkohan jopa pisin Bondi sitteh evöh. Näin olen ollut kuulevinani.
Itse odottelen Skyfallin kanssa taas niin kauan, kun joku tv-kanava sen näyttää, koska ei niin paljoa kuitenkaan kiinnosta.
"You mustn't fight the elephant. You mustn't fight anybody. War is a very silly way to behave you know." -Dr. Snuggles
Re: Bond-elokuvat
Sain joululahjaksi mm. Bond-biisien kokoelman. En ole Bond-fani ollut koskaan ja useimmat Bond-biisit ovat olleet vain ärsyttäviä korvamatoja. Nyt sitten kuuntelin kaikki ja oikein ajatuksella.
Bondithan on traditio, niissä toistuu tietyt teemat, mutta niissä näkyy myös ajassa tapahtuneet muutokset. Hyvässä bond-biisissä pitäisi mielestäni näkyä tämä – tradition kunnioitus ja samalla oman ajan tuulahduksen mukaan tuominen. Ja tietenkin alkuperäinen Bond-teema olisi hyvä jossain kuulua jotenkin.
Bond-biiseissä ei ole kyse mistään pikkusievästä pikku piiperryksestä. On kyse patetiasta, romantiikastakin tietyllä tapaa – joka tapauksessa kyse on suurista tunteista, petoksesta, kiihkosta, kuolemanvaarasta, vehkeilyistä, rytinästä. Ja tähän tunnelmaan sopii laulajat, jotka revittelevät oikein kunnolla. Tarkoittaa käytännössä sitä, että äänirajoja uskalletaan koetella, rumia ääniä ei pelätä, joskus jopa se ääniraja ylitetään eli huudetaan, karjutaan tai ulvotaan huippukohta. Se on Bondia!
1. Goldfinger (1964) Shirley Bassey – Goldfinger. Ihan ehdoton ykkönen. Drag-queenien ykkösparodia - goldFINGÄÄÄÄÄÄ. Täti vetää rumasti ja täysillä, teinipojilta menee vellit housuun ja ne traumatisoituu. Hyi miten rumaa. Niin on - ja sopii mennä yrittämään vetäistä toi biisi tolla intensiteetillä ja volyymilla. Kiehtovaa.
2. Skyfall (2012) Adele – Skyfall. Tää oli korvamato, mut siitä huolimatta se on nyt tässä. Olen toki Adele -fani (se on niin hervoton tyyppi, älykäs ja rempseän huumorintajuinen, ettei voi kuin ihailla), mutta silti puolueettomasti voin sanoa, että tässä biisissä on huomioitu traditio, eikä Adele ole koskaan pelännyt rassata äänijäntereitään (jopa siinä määrin, että joutui leikkaukseen, lycka till). Laulutapa on erilainen kuin Basseylla, mutta henki on sama.
3. Tomorrow Never Dies (1997) Sheryl Crow - Tomorrow Never Dies. Inhoan Sheryl Crowta, mutta tämä on hieno. Ääni on ohuehko, mutta Crow ei pelkää sitä käyttää ylärajoilla. On myös hyvin hiffanut patetian ja mahtipontisuuden.
4. Casino Royale (2006) Chris Cornell - You Know My Name. Ainoa mies listallani. Tää on älynnyt myös pelin hengen ja vetää kurkkua raastaen minkä kerkiää, paikat lähtee takahampaista. Tällaista äijää ei lievä homoeroottisuus kiusaa, päinvastoin. Tämä sopiikin uuteen Bondiin, Graig kun taitaa olla bisse.
6. GoldenEye (1995) Tina Turner – GoldenEye. Yks tuttu homomies sanoi kerran, et Tina se yrittää olla tässä leidi, mut kun se vaan on niin rock, et se puskee sieltä läpi. Olisi erinomainen biisi kaikessa mahtipontisuudessaan, jos väliosat olisi sovitettu toisin ja jos Turnerista olisi lähtenyt huippukohdassa pari sävelasteikkoa korkeampi kiljaisu, sellainen jolla olisi vetäisty ns. yli. Olisi varmaan lähtenytkin, mut epäilen, ettei rohkeus riittänyt.
7. The Spy Who Loved Me (1977) Carly Simon - Nobody Does It Better. Sama vika kuin Tinan keississä, jos Simon olisi uskaltanut lopussa revitellä enemmän, tää olisi aivan mahtava biisi. Kaunishan tämä on, mutta vähiten bond-teemassa näistä ym. biiseistä.
8. From Russia With Love (1963) Laila Kinnunen – Idän ja lännen tiet. Kinnunen vetää valovuosia paremmin kuin alkuperäinen esittäjä Matt Munro. Turhaan suomalaiset vähättelevät osaamistaan. Varsinkin loppuvetäisy on Kinnuselta hieno oivallus, sopii biisiin ja sen sanoihin. No, Laila osasi nää hommat. Tämä on surumielisin Bond-kappale, kuten aiheeseen sopiikin.
9. You only live twice (1967) Carola - Ei aina käy niin. Tämäkin on huomattavasti mielenkiintoisempi vetäisy kuin Nancy Kuiskaaja Sinatran alkuperäinen. Särmää ja säröä.
Pettymykset: Alicia Keys, WTF? Äänivaroja luulisi olevan vaikka mihin, muttei mitään, ei niin mitään. Madonna, no, me kaikki tiedämme Madonnan laulutaidot ja volyymin. Ei taida maailmassa olla niin paljon vahvistimia vielä tehty, joilla Madden äänellä päästäisiin Basseyn tasolle – tai edes Cornellin. Madde osaa näytellä ja esittää vain itseään, ei hänestä ole jonkun muun tradition jatkajaksi tai säilyttäjäksi.
PS
Bondithan on traditio, niissä toistuu tietyt teemat, mutta niissä näkyy myös ajassa tapahtuneet muutokset. Hyvässä bond-biisissä pitäisi mielestäni näkyä tämä – tradition kunnioitus ja samalla oman ajan tuulahduksen mukaan tuominen. Ja tietenkin alkuperäinen Bond-teema olisi hyvä jossain kuulua jotenkin.
Bond-biiseissä ei ole kyse mistään pikkusievästä pikku piiperryksestä. On kyse patetiasta, romantiikastakin tietyllä tapaa – joka tapauksessa kyse on suurista tunteista, petoksesta, kiihkosta, kuolemanvaarasta, vehkeilyistä, rytinästä. Ja tähän tunnelmaan sopii laulajat, jotka revittelevät oikein kunnolla. Tarkoittaa käytännössä sitä, että äänirajoja uskalletaan koetella, rumia ääniä ei pelätä, joskus jopa se ääniraja ylitetään eli huudetaan, karjutaan tai ulvotaan huippukohta. Se on Bondia!
1. Goldfinger (1964) Shirley Bassey – Goldfinger. Ihan ehdoton ykkönen. Drag-queenien ykkösparodia - goldFINGÄÄÄÄÄÄ. Täti vetää rumasti ja täysillä, teinipojilta menee vellit housuun ja ne traumatisoituu. Hyi miten rumaa. Niin on - ja sopii mennä yrittämään vetäistä toi biisi tolla intensiteetillä ja volyymilla. Kiehtovaa.
2. Skyfall (2012) Adele – Skyfall. Tää oli korvamato, mut siitä huolimatta se on nyt tässä. Olen toki Adele -fani (se on niin hervoton tyyppi, älykäs ja rempseän huumorintajuinen, ettei voi kuin ihailla), mutta silti puolueettomasti voin sanoa, että tässä biisissä on huomioitu traditio, eikä Adele ole koskaan pelännyt rassata äänijäntereitään (jopa siinä määrin, että joutui leikkaukseen, lycka till). Laulutapa on erilainen kuin Basseylla, mutta henki on sama.
3. Tomorrow Never Dies (1997) Sheryl Crow - Tomorrow Never Dies. Inhoan Sheryl Crowta, mutta tämä on hieno. Ääni on ohuehko, mutta Crow ei pelkää sitä käyttää ylärajoilla. On myös hyvin hiffanut patetian ja mahtipontisuuden.
4. Casino Royale (2006) Chris Cornell - You Know My Name. Ainoa mies listallani. Tää on älynnyt myös pelin hengen ja vetää kurkkua raastaen minkä kerkiää, paikat lähtee takahampaista. Tällaista äijää ei lievä homoeroottisuus kiusaa, päinvastoin. Tämä sopiikin uuteen Bondiin, Graig kun taitaa olla bisse.
Edit: Paitsi että perkele, tässähän taisi vielä olla puusilmäBrosnan kehissa, ups.
5. Diamonds Are Forever (1971) Shirley Bassey - Diamonds Are Forever. Vanha täti paahtaa. Fooooorevööööö änd evöööööööö.6. GoldenEye (1995) Tina Turner – GoldenEye. Yks tuttu homomies sanoi kerran, et Tina se yrittää olla tässä leidi, mut kun se vaan on niin rock, et se puskee sieltä läpi. Olisi erinomainen biisi kaikessa mahtipontisuudessaan, jos väliosat olisi sovitettu toisin ja jos Turnerista olisi lähtenyt huippukohdassa pari sävelasteikkoa korkeampi kiljaisu, sellainen jolla olisi vetäisty ns. yli. Olisi varmaan lähtenytkin, mut epäilen, ettei rohkeus riittänyt.
7. The Spy Who Loved Me (1977) Carly Simon - Nobody Does It Better. Sama vika kuin Tinan keississä, jos Simon olisi uskaltanut lopussa revitellä enemmän, tää olisi aivan mahtava biisi. Kaunishan tämä on, mutta vähiten bond-teemassa näistä ym. biiseistä.
8. From Russia With Love (1963) Laila Kinnunen – Idän ja lännen tiet. Kinnunen vetää valovuosia paremmin kuin alkuperäinen esittäjä Matt Munro. Turhaan suomalaiset vähättelevät osaamistaan. Varsinkin loppuvetäisy on Kinnuselta hieno oivallus, sopii biisiin ja sen sanoihin. No, Laila osasi nää hommat. Tämä on surumielisin Bond-kappale, kuten aiheeseen sopiikin.
9. You only live twice (1967) Carola - Ei aina käy niin. Tämäkin on huomattavasti mielenkiintoisempi vetäisy kuin Nancy Kuiskaaja Sinatran alkuperäinen. Särmää ja säröä.
Pettymykset: Alicia Keys, WTF? Äänivaroja luulisi olevan vaikka mihin, muttei mitään, ei niin mitään. Madonna, no, me kaikki tiedämme Madonnan laulutaidot ja volyymin. Ei taida maailmassa olla niin paljon vahvistimia vielä tehty, joilla Madden äänellä päästäisiin Basseyn tasolle – tai edes Cornellin. Madde osaa näytellä ja esittää vain itseään, ei hänestä ole jonkun muun tradition jatkajaksi tai säilyttäjäksi.
PS
Re: Bond-elokuvat
Casino Royale oli eka leffa missä Craig oli Bondina.Paitsi että perkele, tässähän taisi vielä olla puusilmäBrosnan kehissa, ups.
♥
Re: Bond-elokuvat
Risto kirjoitti:Casino Royale oli eka leffa missä Craig oli Bondina.Paitsi että perkele, tässähän taisi vielä olla puusilmäBrosnan kehissa, ups.
OK, niinhän se onkin. Tattis, Irwin the Badwoman. Raipatirai.