Mussutus ja mäkätys -thread

[Wendla]

Terveysongelmat on kyllä syvältä. Varsinkin jos tulee tietyllä tavalla yllättäen ja sitten yhtäkkiä ei enää pystykkään toimimaan ja elämään niin kuin on tottunut.

Huhhuh, töissä on ollut tällä viikolla aikamoista kiirettä. Oon vetänyt todella paljon ylityötunneille, ihan liikaa. Jopa niin paljon, että kaikista tunneista ei tule edes korvausta. Rakastan kyllä työtäni, mutta nyt pitää alkaa ihan tietoisesti iskemään vähän jarruja päälle. Olen työnarkomaani, tunnistan sen itsestäni, mutta vielä se ei ole kuitenkaan haitannut mitenkään, koska todellakin nautin työstäni. Mutta tiedostan kuitenkin, että en voi jatkaa enää näin kovin kauaa, en vaikka miten työtäni rakastankin. Olen itsekin terveydellisissä asioissa vielä toipilas, pitää olla tarkkana, että en vedä liian äärirajoille, ettei vain tulisi liian isoa takapakkia. Joitain pieniä viitteitä olen jo havainnut voinnin heikkenemisestä. Pitää koittaa olla tarkkana.

Mutta aiheesta toiseen, minua harmittaa myös toinen vähän hassumpikin asia: juuri kukaan ei jaa iloisia asioita täällä, enkä minä haluaisi harrastaa yksinpuheluakaan tuolla ilosten asioiden ketjussa. Olen siis tehnyt jyrkän päätöksen siitä, että missään ketjussa kaksi peräkkäistä viestiä ei saa olla minulta.
Mielessäni on ollut jo ties miten monta iloista asiaa, joista hypettää täällä, mutta joku raja nyt on koitettava pitää. Kohta muuten ihan oikeasti alkaisin puhua itsekseni täälläkin. Tosin saatan ehkä tehdä sitä jo nytkin jonkin verran.

[RedMal]

En yleensä jauha henkilökohtaisia asioita netissä, mutta Riston kommentti vuoden foorumilainen -äänestyksessä pisti harmittamaan, että olen näinkin kadonnut täältä ilman selityksiä. Onneksi tilalleni on tullut esim. Wendlan kaltaisia kauden ulkopuolellakin aktiivisia kirjoittajia

Viime keväänä kihlattuni oikea käsi alkoi kipeytyä ja kesällä turvota. Ei sitä nyt sen enempää ajateltu aluksi, mutta lopulta kävi melko selväksi että kasvain siinä on. Magneettikuva sen todistikin sitten elokuussa, hyvälaatuiseksi kerrottiin, leikataan pois ja elämä jatkuu normaalina.

Lokakuun alussa koepala todistikin, että kyseessä on harvinaislaatuinen syöpä, edelleenkään emme täysin tiedä mistä kyse, näytettä tutkitaan Ruotsissa asti ja odotamme lopullista tulosta. Sytostaattihoidot hänelle aloitettiin reilu kolme viikkoa sitten, hiukset tippuivat noin viikko takaperin ja paino on pudonnut lähes 10 kiloa. Kuumeilua, oksennusta, väsymystä, itsetuhoisia ajatuksia. Leikkaus tulossa tammikuussa ja hyvällä tuurilla kasvaimen mukana lähtee "vain" kolme sormea ja puolet kämmenestä.

Lopulta jatkuva stressi, ahdistus ja pelko ajoivat itsenikin sairaslomalle. Hengenhätäähän tässä ei ole, mutta niin järjettömän raskasta katsoa, miten elämän tärkein ihminen kärsii vieressä enkä pysty tekemään asialle mitään.

[Skygge]

No voihan vittu mikä kohtalo.

Tsemppiä RedMal itsellesi ja etenkin puolisollesi. Toivottavasti se elämä vielä voittaa ja selviätte koettelemuksistanne yhdessä.

[Wendla]

Ei hele, kuulostaa todella kurjalta. Syövät on kyllä pahimmillaan todella pirullisia, tuossa on kyllä varmasti molemmilla rankka paikka. Tsempit minultakin.

[RedMal]

Kiitos

[Risto]

Olin tulossa valittamaan jotain täysin turhanpäiväistä juttua, mutta ei enää kehtaa.

Tsemppiä RedMal!

[RedMal]

Olin tulossa valittamaan jotain täysin turhanpäiväistä juttua, mutta ei enää kehtaa.

Tsemppiä RedMal!

Höps rakas Ristoni. Sanoin yhdelle kaverillekin aiemmin, että kaikki on suhteellista ja ongelmat on aina henkilökohtaisia. Vaikka Afrikassa kuollaan nälkään, niin kyllä suomalainen saa silti itkeä jos päätä särkee

[Wendla]

Minä voisin mäkättää tällä kertaa vähän huumorimielessä. Tai pakkohan tämä oli huumorilla ottaa, että järjissään selvisi tästä siivousprojektista.

Meidän keittiö oli juuri äsken ihan täynnä kasvissosekeittoa. Sitä oli ihan kaikkialla: työtasoilla, lattioilla, seinissä, jopa kahvinkeittimen sisällä! En ymmärrä, miten tuo muija oikein onnistuu tuossa, tuo on jo hänenkin tasollaan melkoinen saavutus.

Ja minähän oli juurin siivonnut ennen tuota hänen kokkausoperaatiotaan.

[rink]

Olin tulossa valittamaan jotain täysin turhanpäiväistä juttua, mutta ei enää kehtaa.

Tsemppiä RedMal!

Höps rakas Ristoni. Sanoin yhdelle kaverillekin aiemmin, että kaikki on suhteellista ja ongelmat on aina henkilökohtaisia. Vaikka Afrikassa kuollaan nälkään, niin kyllä suomalainen saa silti itkeä jos päätä särkee

Tsemit myös.

Tiedän kuinka vaikeaa/raskasta tämä on, nimittäin äidilläni todettiin haimasyöpä maaliskuussa ja hänen tilanne on sellainen, että mitään hoitoja ei voida antaa. Leikkausta ei voida tehdä, koska kasvain on kiinni isossa verisuonessa (laskimo tai valtimo, en nyt muista kumpi) ja sytostaattihoitoihinkaan ei kunto kestä (ikä 79). Toisin sanoen äitini on ns. palliatiivisessa hoidossa eli "hoitoon" kuuluu vain kipulääkitys. (ja tietty jos tulee jotain muuta eli kuinka ollakaan viime viikolla sai normaali ruusun lisäksi vielä vyöruusunkin riesakseen). Olosuhteisiin nähden ja siitä, että diagnoosi tehtiin jo pitkä aika sitten voi hyvin (asuu kotonaan ja käyn päivittäin auttamassa), joskin on äärettömän väsynyt (ainakin vyöruusulääkitys väsyttytti entisestään).

Ja sitten vielä tämä oma tilanne eli piiiiiitkää lomautus eli rahatilannekin on ihan veestä tai peestä tai molemmista.

[Wendla]

No voihan... Valittavan monen elämää syöpä koskettaa, joko itsen tai läheisen kautta. Vielä ihan uudenlaisen ulottuvuuden tuo varmasti se, jos on oma äiti kyseessä. Äiti kun on aina äiti. Tsempit myös rink sinulle äitisi sairauden vuoksi.

Meillä on ollut suvussa viimeisen viitisen vuoden aikana sellainen tilanne, että koko ajan vähintäänkin yhdellä on ollut syövän aktiivinen vaihe päällä. Tällä hetkellä on kahdella. Välillä on selvitty, välillä ei ole käynyt niin hyvin. Papan vei uusinut syöpä valitettavasti. Ensimmäisellä kertaa leikattiin, kaikki vaikutti olevan hyvin, kolmisen vuoden päästä uusi ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Tuosta on vähän päälle vuosi aikaa ja kyllä vieläkin on välillä ikävä. Pappa oli ihan mahtava ihminen, tietynlainen esikuva, hänenlaisiaan tulee vain harvoin vastaan. Oli niin rauhallinen, tyyni ja lempeä heppu.

[Mingviini]

Lopulta jatkuva stressi, ahdistus ja pelko ajoivat itsenikin sairaslomalle. Hengenhätäähän tässä ei ole, mutta niin järjettömän raskasta katsoa, miten elämän tärkein ihminen kärsii vieressä enkä pysty tekemään asialle mitään.

Voimia teille molemmille!

Mun aviomieheltä löytyi kasvain korvasta muutamia vuosia sitten täysin vahingossa. Se saatiin onneksi leikattua pois ja seurannat ovat olleet sittemmin ok, mutta muistan, että se koko prosessi oli todella kuluttava. Varsinkin, kun aikaa kului, piti aina vain odottaa eteenpäin - tuloksia, lääkärin sanomisia, kokeita, leikkausta, kaikkea vain odotettiin epätietoisina. Mun selviytymiskeino oli käytännössä hukuttautua töihin. Se oli ihan hullua aikaa, nyt jälkeenpäin muistaa lähinnä sen sumun ja tosiaan sen, että aina piti odottaa, ainakin itselle se oli vaikeaa.

Niin raskasta kuin sen oman toisen puolikkaan kärsimystä olikin seurata, niin olipa myös voimaannuttavaa seurata aitiopaikalta, kun mies alkoi saada voimiaan takaisin. Mulla ainakin meinasi mennä hoivaaminen vähän ylikin, yritin "suojella" pitkään ja huolehdin, että miten sä nyt jaksat ja mitä erityisjärjestelyjä pitää milloinkin. Mies aina sanoi, että hei, mä jaksan jo! Ihan mieletön fiilis.

Muistakaa puhua ja jaksakaa odottaa

[Zygerö]

Tsemppiä RedMalille.

Mä kävin eilen illalla katsomassa sairaalassa, kun Ukkini nukkui pois. Lähti kyllä tyylilleen uskollisena liikoja viivyttelemättä.

[Marjo]

Mä kävin eilen illalla katsomassa sairaalassa, kun Ukkini nukkui pois. Lähti kyllä tyylilleen uskollisena liikoja viivyttelemättä.

Otan osaa.

Itse olin aikanaan paikalla kun toinen mummoni kuoli. Hän oli sairastellut jo pitkään, lopussa oli useampia aivoinfarkteja jotka veivät kerta kerralta enemmän kykyä kommunikoida. Lopulta hänen kuolemansa oli lähinnä helpotus, ja onneksi rauhallinen, hän vain lopetti hengittämisen. Toki surullista läheisen menettäminen silti on.

[Wendla]

Osanottoni, Zygerö.

Meidän mummo ja pappa elivät molemmat pitkään, loppu oli tiedossa ja kauan ennen kuin ne viimeiset hetket sitten lopulta koittivat. Loppuvaiheessa kumpikaan ei oikein enää edes tiedostaneet ympäröivää maailmaa. Onneksi oli vahvat kipulääkkeet, eli todennäköisesti viimeiset hetket olivat kuitenkin ihan hyviä ja rauhallisia. Nukkuivat molemmat sitten lopulta rauhallisesti pois. Lähtivät noin vuoden erolla, mummo ensin ja pappa sitten jälkeen.

[Risto]

Hermo menee tähän kuraan ja velliin. Tulis jo kunnon talvi.

Valivalivali.

[Wendla]

Täällä on maa valkoisena ja lisää tulee lähes koko ajan. Auraajilla on ollut hommia.

Väsyttää. Näin vaihteeksi. Eihän tässä ole mitään järkeä, jos tekee vain mieli nukkua koko päivän ajan.

[Skygge]

Iskias taas vaivannut kuukauden päivät. Tänään oli onneksi fysioterapiapäivä ja hieronnan jälkeen selkä on hivenen parempi. Persiistähän tuo on, kun välillä en pääse aamupaskeelta ylös jalan puutumisen takia. Jospa nyt menisi parempana taas kuukauden päivät.

[Wendla]

Pakko myöntää, että yksinäisyys alkaa jo välillä toden teolla rassata. Kaikki asuvat niin kaukana. Ja muutenkin kaipaisi sellaista seuraa, jonka kanssa kokisi olevansa jotakuinkin samalla aaltopituudella. Kivoja ihmisiä ja hyviä tyyppejä on paljon, mutta jotenkin se hengenheimolainen vain puuttuu. Olenkohan jotenkin outo, kun samankaltaisia örvelöitä ei vain meinaa löytyä kivenkään alta?

Sain tuossa jonkin aikaa sitten tietää, että lapsuudenaikainen paras ystävä on sattumalta päätynyt jälleen asumaan samoille seuduille kanssani. Tämä on kieltämättä melkoinen sattuma, sillä en todellakaan asu ihan lähellä vanhoja kotiseutuja. Aikoinaan välit viilenivät tuohon ex-bestikseen välimatkan takia, mutta edelleen vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Kutsuin hänet jonkin aikaa sitten kahville erään verukkeen avulla, oli kivaa, hän pyysi tulemaan käymään jossain vaiheessa uudessa kodissaan. Mutta jotenkin vain vainoharhailuttaa, että oliko hän oikeasti tosissaan, vai pyysikö vain muodon vuoksi.

Miten sitä osaakaan ihminen tehdä asioista itselleen näin vaikeita?

[Marjo]

Miten sitä osaakaan ihminen tehdä asioista itselleen näin vaikeita?

Lyhyt vastaus: Helposti.

Pidempi vastaus liittyy siihen, että itse olen koittanut opetella pois tuosta ylianalysoinnista ja -olettamisesta. Tarvii vaan luottaa siihen, että jos vähän edes pitää tuntosarvia ylhäällä, huomaa jos on sellainen tilanne että itse tuppautuu liikaa vaikka toista ei kiinnosta. Koitan ajatella sen niin, että en itsekään ehdottele tapaamisia kenellekään, jota en oikeasti haluaisi tavata jos saataisiin treffit sovittua.

[Wendla]

Miten sitä osaakaan ihminen tehdä asioista itselleen näin vaikeita?

Lyhyt vastaus: Helposti.

Pidempi vastaus liittyy siihen, että itse olen koittanut opetella pois tuosta ylianalysoinnista ja -olettamisesta. Tarvii vaan luottaa siihen, että jos vähän edes pitää tuntosarvia ylhäällä, huomaa jos on sellainen tilanne että itse tuppautuu liikaa vaikka toista ei kiinnosta. Koitan ajatella sen niin, että en itsekään ehdottele tapaamisia kenellekään, jota en oikeasti haluaisi tavata jos saataisiin treffit sovittua.

Jeps, näinhän se on järjellä ajateltuna. En kyllä itsekkään oikeasti usko, että kukaan pyytäisi kotiinsa ihmistä, jos ei sitä oikeasti sinne haluaisi. Koti kuitenkin on yleensä ihmisille aika pyhä ja yksityinen paikka.

[Skygge]

Koitan ajatella sen niin, että en itsekään ehdottele tapaamisia kenellekään, jota en oikeasti haluaisi tavata jos saataisiin treffit sovittua.

Tämähän se. Itsekin tehnyt usein silleen, että jos ei kiinnosta jonkun kanssa olla tekemisissä, niin en sitten ehdottele mitään. Yleensä tämä toimii. Alkuun voi olla, että henkilö x ehdottelee jotain, mutta yleensä ihmiset kyllä tajuaa sen, ettei mua sitten vaan oikeasti kiinnosta.

Tässä oli hyvä ns. aasin silta puhua yleensäkin ystävistä, kavereista, you name it. Ite oon aina ollut vähän erakkotyyppiä. Lisäksi tähän vaikuttaa paniikkihäiriö sekä maanisdepressiivisyys. Mutta jo skidistä asti olen ollut sellainen, että viihdyn ihan hyvin yksinkin. Syy miksi mua ei kauheesti ole koskaan kiinnostanut hankkia kavereita on se, että hemmetin usein toistuu sellainen kaava, että sitten pyydetään jatkuvasti jonnekkin helvetin kissanristiäisiin. Oli ne sitten pikkujoulut, kissankaiman koiran 3 vuotis-synttärit jne. En yhtään viihdy tilanteissa, joissa on helvetisti porukkaa ja pitäisi sosialisoida. Toki jos on sellainen tapahtuma/tilaisuus joka itseäni kiinnostaa, niin ilmestyn paikalle.

Mutta siis, ärsyttää kun usein kaverisuhteet etenee siihen, että koko ajan pitäisi olla jossain tapahtumassa. Harvassa on sellaiset ihmiset, jotka olisivat sen suhteen samanlaisia kuin minä. On mulla yksi hyvä frendi, joka on tässä asiassa samoilla linjoilla. Nähdäänkin sopivan harvoin, mutta muuten kyllä pidetään aktiivisesti yhteyttä. Mutta hyvin moni kaverisuhde on jäänyt juurikin sen takia, ettei mua vaan kiinnosta koko aikaa ravata jossain.

Kyllähän minä välillä olen yksinäinen. Nykyään tosin harvoin, kun muijan kanssa asutaan saman katon alla ja koirakin on. Mutta ois se välillä kiva tehdä frendien kanssa jotain. Mutta jos mä ehdotan jotain, niin harvoin kukaan innostuu...

[Wendla]

Minä en oikeastaan juuri ehdottele ihmisille tapaamisia, vaikka haluaisinkin tavata. Varmaan porukka sitten luuleekin, että en halua olla tekemisissä. Itsellenihän taidan tällä tapaa vain kuoppaa kaivaa. Minulla on vain välillä paha taipumus ajatella, että miksi joku haluaisi viettää aikaa nimenomaan minun kanssani, kun maailmassa on niin paljon mukavampia, miellyttävämpiä ja mielenkiintoisempia ihmisiä.

Miekään en niin hirveästi kaipaa tilanteita, joissa väkeä on paljon ympärillä. Tokihan nekin menee, mutta jos saan valita vaikka kaksin tapaamisen ja porukalla tapaamisen välillä, niin mielummin valitsen lähes poikkeuksetta kaksin tapaamisen.
Minulla on yksi kaveri, joka järjestää vähän väliä ties mitä pippaloita. Usein tulee lähdettyä vähän väkisinkin, koska jos liikaa antaisin itselleni periksi, niin jäisin ihan liikaa yksin. Ja usein sitä sitten myöhemmin ajattelee, että onneksi tuli lähdettyä. Mutta kyllä sitä usein meinaa iskeä vähän epäsosiaalinen fiilis kun kaverin pippalot alkavat lähestyä.

Olen muutenkin vähän ristiriitainen heppu sen suhteen, mitä sosialisointiin tulee. Välillä kaipaan hirmuisesti ihmisiä ympärilleni, välillä taas kaipaan omaa aikaa ja mahdollisuutta vajota kaikessa rauhassa omiin maailmoihini. Välillä olen hirmuinen turinaturpa, joka ei hiljene sitten millään, välillä minusta ei saa juuri mitään ulos. Kultaista keskitietä ei oikein tunnu löytyvän tässäkään tapauksessa. Mutta noh, tokkopa sen löytyminen niin tärkeää edes on.

Puoliso ja eläimet ovat kyllä todellinen voimavara, joiden ansiosta ysinäisyyttä kokee harvemmin kuin joskus aiemmin. Mutta kyllä sitä silti joskus kaipailisi vähän muitakin ihmisiä ympärilleen. Enkä kyllä muutenkaan halua, että lähes koko sosiaalinen elämäni olisi vain puolisossa kiinni. Olisi sellainen varmasti hänenkin kannaltaan aika ahdistavaa.