Re: Uskontokeskustelua
Lähetetty: 06 Marras 2019 22:50
Uskoin tosiaan Jumalaan 8-vuotiaaksi asti, siihen asti Jumalan olemassaolo oli minulle itsestäänselvyys. Sitten kerran koulussa eräs oppilas sanoi, että Jumalaa ei ole olemassa. Siinä hetkessä tajusin, että en ollut koskaan edes kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa. Sen jälkeen aloin sitä myös kyseenalaistaa. En muista tarkalleen, missä vaiheessa "luovuin" uskostani, mutta muistan, että tuo oli käänteentekevä hetki omassa ajattelussani.
Rippikoulun kuitenkin kävin aikoinani, ihan vain koska muutkin. Riparin jälkeen mietin myös paljon asioita, omaa suhtautumistani oppimaani, lueskelin jopa aika paljon Raamattua. Mutta eipä siinä mitään uskoontulon kokemusta tullut. Oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna eipä olisi tarvinnut edes käydä koko riparia, olisin saanut varmasti paljon enemmän irti protu-leiriltä.
Nykyisin pidän aika paljon "pesäeroa" uskonnollisista asioista. Joskus toki saatan lähteä uskovan siskoni kanssa kirkossa käymään, jos se on hälle tärkeää, mutta muuten en juuri ole missään yhteydessä uskonasioihin. En esimerkiksi halunnut uskonnollista vihkimistä, sillä en kokenut sen vastaavan omaa ajatus- ja arvomaailmaani. Tietyllä tapaa näen myös tosiuskovia kunnioittavampana sen, että en mennyt vaatimaan papin aamenta avioliitolleni vain siksi, että kirkkohäät olisi kivat. Avioliiton solmiminen on minulle mutenkin niin tärkeä tilaisuus, että en halua "valehdella" vihkitilaisuudessa uskovani johonkin sellaiseen mihin en edes usko. Eli tapauskovaisuutta minussa ei myöskään ole, tuskin tulee koskaan olemaankaan. Lapsillekin haluaisin tulevaisuudessa kasteen sijaan nimiäiset, jos nyt lapsia siis saamme.
Koen myös kokonaisuudessaankin hyvin kiusallisena kaikki tilanteet, joissa pitäisi "feikata" uskovansa. Esim. vaikka menisinkin jonkun kanssa kirkkoon, niin rukoushetkenä en risti käsiä, pysyn vain hiljaa ja tuijottelen vaikka lattiaa sen aikaa. Tämä on onneksi aika helppoa, eikä varmaan kukaan juuri huomaa tuossa tilanteessa, että en ole rukouksessa mukana. Toisin oli sitten siskoni adventistien aikuiskastetilaisuudessa. Sisko oli pyytänyt minut sinne, minä olin sitten mennyt, koska se oli siskolle tärkeää. En tiennyt kyseisen kastetilaisuuden kulusta etukäteen juuri mitään. Sitten yllättäen pitikin polvistua rukoukseen ja ai että minä kauhistuin. Ei ollutkaan enää niin helppoa olla huomaamattomasti rukoilematta.
Jonkin verran on tullut mietittyä Jumalaa ja jumalakäsitystä kuitenkin, ihan vain mielenkiinnosta. Ensinnäkin ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta on minusta hieman erikoinen. Lisäksi ajatus siitä, että kristinuskon mukainen Jumala olisi jotenkin täydellisen hyvä, tuntuu hieman ristiriitaiselta. Ainakin jos mietin sitä, mitä kaikkea pidetään syntinä, vain koska Jumalan sana ja Raamattu, niin minun logiikallani tämä Jumala, jonka sanaa Raamattu on, ei mitenkään voi olla täysin hyvä. Toki varmasti joku uskova voisi ajatella, että koska Jumala on kaikkitietävä, niin hän tietää ihmistä paremmin, mikä on hyvää ja mikä on pahaa, että ihminen ei voi tiedossa ja ymmärryksessä koskaan päästä Jumalan tasolle. Mutta noh... Itselleni ateistina tämäkin logiikka vaikuttaa vähän erikoiselta. Ei siihen oikeastaan voi argumentoida millään tavalla, koska kaiken ratkaisu voisi olla se, että minä en vain voi tietää ja ymmärtää kaikkea, koska en ole kaikkitietävä Jumala.
Olen sitä mieltä, että kaikki uskokoon mihin haluavat, niin kauan kun ketään ei vahingoiteta uskon nojalla. Usko tuo maailmaan paljon kaunista, monet tapaamani uskovat ihmiset ovat aivan ihania, he ovat sisäistäneet lähimmäisen rakkauden ajatuksen todella hyvin. Usko myös antaa monille ihmiselle niin paljon voimaa ja toivoa. Mutta valitettavasti uskon nojalla tehdään joskus myös pahaa, vahingoitetaan toisia ja oikeutetaan epäasiallista kohtelua. Sellaista en katso hyvällä sitten yhtään.
Tässäpä lisää minu löpinöitäni uskosta. Meni ohi aiheen varmaan miljoona kertaa ja ketään nämä löpinäni tuskin edes kiinnostavat. Mutta noh, Wendla on hölötystuulella...
Rippikoulun kuitenkin kävin aikoinani, ihan vain koska muutkin. Riparin jälkeen mietin myös paljon asioita, omaa suhtautumistani oppimaani, lueskelin jopa aika paljon Raamattua. Mutta eipä siinä mitään uskoontulon kokemusta tullut. Oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna eipä olisi tarvinnut edes käydä koko riparia, olisin saanut varmasti paljon enemmän irti protu-leiriltä.
Nykyisin pidän aika paljon "pesäeroa" uskonnollisista asioista. Joskus toki saatan lähteä uskovan siskoni kanssa kirkossa käymään, jos se on hälle tärkeää, mutta muuten en juuri ole missään yhteydessä uskonasioihin. En esimerkiksi halunnut uskonnollista vihkimistä, sillä en kokenut sen vastaavan omaa ajatus- ja arvomaailmaani. Tietyllä tapaa näen myös tosiuskovia kunnioittavampana sen, että en mennyt vaatimaan papin aamenta avioliitolleni vain siksi, että kirkkohäät olisi kivat. Avioliiton solmiminen on minulle mutenkin niin tärkeä tilaisuus, että en halua "valehdella" vihkitilaisuudessa uskovani johonkin sellaiseen mihin en edes usko. Eli tapauskovaisuutta minussa ei myöskään ole, tuskin tulee koskaan olemaankaan. Lapsillekin haluaisin tulevaisuudessa kasteen sijaan nimiäiset, jos nyt lapsia siis saamme.
Koen myös kokonaisuudessaankin hyvin kiusallisena kaikki tilanteet, joissa pitäisi "feikata" uskovansa. Esim. vaikka menisinkin jonkun kanssa kirkkoon, niin rukoushetkenä en risti käsiä, pysyn vain hiljaa ja tuijottelen vaikka lattiaa sen aikaa. Tämä on onneksi aika helppoa, eikä varmaan kukaan juuri huomaa tuossa tilanteessa, että en ole rukouksessa mukana. Toisin oli sitten siskoni adventistien aikuiskastetilaisuudessa. Sisko oli pyytänyt minut sinne, minä olin sitten mennyt, koska se oli siskolle tärkeää. En tiennyt kyseisen kastetilaisuuden kulusta etukäteen juuri mitään. Sitten yllättäen pitikin polvistua rukoukseen ja ai että minä kauhistuin. Ei ollutkaan enää niin helppoa olla huomaamattomasti rukoilematta.
Jonkin verran on tullut mietittyä Jumalaa ja jumalakäsitystä kuitenkin, ihan vain mielenkiinnosta. Ensinnäkin ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta on minusta hieman erikoinen. Lisäksi ajatus siitä, että kristinuskon mukainen Jumala olisi jotenkin täydellisen hyvä, tuntuu hieman ristiriitaiselta. Ainakin jos mietin sitä, mitä kaikkea pidetään syntinä, vain koska Jumalan sana ja Raamattu, niin minun logiikallani tämä Jumala, jonka sanaa Raamattu on, ei mitenkään voi olla täysin hyvä. Toki varmasti joku uskova voisi ajatella, että koska Jumala on kaikkitietävä, niin hän tietää ihmistä paremmin, mikä on hyvää ja mikä on pahaa, että ihminen ei voi tiedossa ja ymmärryksessä koskaan päästä Jumalan tasolle. Mutta noh... Itselleni ateistina tämäkin logiikka vaikuttaa vähän erikoiselta. Ei siihen oikeastaan voi argumentoida millään tavalla, koska kaiken ratkaisu voisi olla se, että minä en vain voi tietää ja ymmärtää kaikkea, koska en ole kaikkitietävä Jumala.
Olen sitä mieltä, että kaikki uskokoon mihin haluavat, niin kauan kun ketään ei vahingoiteta uskon nojalla. Usko tuo maailmaan paljon kaunista, monet tapaamani uskovat ihmiset ovat aivan ihania, he ovat sisäistäneet lähimmäisen rakkauden ajatuksen todella hyvin. Usko myös antaa monille ihmiselle niin paljon voimaa ja toivoa. Mutta valitettavasti uskon nojalla tehdään joskus myös pahaa, vahingoitetaan toisia ja oikeutetaan epäasiallista kohtelua. Sellaista en katso hyvällä sitten yhtään.
Tässäpä lisää minu löpinöitäni uskosta. Meni ohi aiheen varmaan miljoona kertaa ja ketään nämä löpinäni tuskin edes kiinnostavat. Mutta noh, Wendla on hölötystuulella...