Levyarvosteluja

Keskustelua elokuvista, musiikista ja konsoli- ja tietokonepeleistä.
Avatar
kalleh
Päivystävä meribiologi
Viestit: 645
Liittynyt: 05 Marras 2008 19:19
Paikkakunta: Kotka

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja kalleh » 02 Joulu 2008 16:13

Eikö olisi sopivaa, että topicin aloittaja tekisi ensimmäisen arvostelun? No samapa tuo. Tästä se sitten lähtee.


PJ Harvey - White Chalk
Kuva
Vuoden 2007 paras levy. Täynnä upeita, ahdistavia biisejä, jotka eivät jätä kylmäksi. PJ Harvey jätti tältä levyltä ne niin tutuiksi tulleet matalat särökitarat pois, ja teki biisit lähinnä pianon avulla. PJ laulaa monissa biiseissä selvästi korkeammalta kuin mihin hänen äänensä pystyy, mutta se antaa biiseille vain lisää uskottavuutta, koska laulut kuulostavat haurailta kuten niiden tälläisen levyn kohdalla pitääkin kuulostaa. Laulut kertovat viktoriaanisen mielisairaalan potilaasta, ja PJ käytti hahmoon aikaa (kuten levyn kannesta näkyy). Tuskin tätä kaikille voi suositella, sillä levy tarvii aikaa avautuakseen ja toimiakseen. Levy on myös, kuten jo sanoin, hiton ahdistava, joten monelle levy voi olla pelottavakin kokemus.

Levylle lähtee viisi tähteä viidestä. Ja laitetaan tähän loppuun nyt vielä biisit parhausjärjestykseen, vaikka se vaikeaa onkin, sillä levy on kokonaisuus eikä yhtään heikkoa biisiä löydy. Järjestystä ei siis kannata ottaa välttämättä kauhean tosissaan, sillä paikat voi vaihdella jokaisen biisin välillä fiiliksestä riippuen.

1. When Under Ether
2. Dear Darkness
3. The Devil
4. The Piano
5. To Talk To You
6. Grow Grow Grow
7. White Chalk
8. Broken Harp
9. Before Departure
10. The Mountain
11. Silence
Cool. Cool, cool, cool.

Avatar
kalleh
Päivystävä meribiologi
Viestit: 645
Liittynyt: 05 Marras 2008 19:19
Paikkakunta: Kotka

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja kalleh » 03 Joulu 2008 17:17

Against Me! - New Wave
Kuva
Kyseessä on vuoden 2007 parhaita levyjä. Ei siis kuitenkaan se paras, kuten edellisestä arvostelustani voi päätellä. Hiton toimivaa punkrockia, joka uppoaa varmasti todella moneen täälläkin hiipparoivaan käyttäjään. Bändi ei ole ehkä saanut niin paljon julkisuutta kun ansaitsisi, mutta ehkä se menestys tulee seuraavan albumin myötä? Ainakin toivon niin.

Mutta sitten itse albumiin. Levyn tyyli on hieman enemmän valtavirran kanssa leikittelevä kuin aiemmilla levyillä. Se ei ole suinkaan paha asia, sillä itse en ole saanut vanhemmasta tuotannosta yhtä paljon irti kuin tästä albumista. Saatta johtua osittain toki myös siitä etten ole niin kauheasti tuota vanhempaa kamaa kuunnellut, mutta kuitenkin.. Biiseissä lauletaan, kuten niin usein punkbändien kohdalla, politiikasta ja maailmantilanteesta. Muitakin aiheita seasta löytyy. Yhtään surkeaa biisiä tuosta levyltä ei löydy, ja kokonaisuus on tasapainoinen. Ainahan se on mukava löytää levy, jonka yhtään biisiä ei tee mieli skipata, vai mitä? Ja listataanpa loppuun taas biisit paremmuusjärjestyksestä.

1. Stop!
2. White People For Peace
3. Thrash Unreal
4. New Wave
5. Borne On The FM Waves Of The Heart
6. Piss and Vinegar
7. American Abroad
8. The Ocean
9. Up The Cuts
10. Animal

Albumille *****/*****


Ja laittakaa nyt muutkin niitä arvosteluita ;) Ei arvostelun tason ole pakko olla mikään korkea, kuten jo omista arvosteluistani olette varmaan huomanneet. Joukosta löytyisi kuitenkin varmasti ihan mielenkiintoisia artisteja, joihin ei välttämättä ilman alkusysäystä tule tutustuttua.

Niin ja kommentitkin on tervetulleita.
Cool. Cool, cool, cool.

Avatar
dpst
Käpylehmätehtaan työntekijä
Viestit: 525
Liittynyt: 31 Loka 2008 15:24

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja dpst » 03 Joulu 2008 18:08

Itse varmaan teen tänne joskus arvosteluja :wink:

Against Me!:n stop! on muuten loistava biisi, kuulin sen joskus kesällä ja nyt on taas kuuntelussa :wink:
this is the last time I'll abandon you
and this is the last time I'll forget you
I wish I could

Avatar
tuusannuuska
Kunniajäsen
Viestit: 7896
Liittynyt: 30 Syys 2007 00:24

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja tuusannuuska » 03 Joulu 2008 21:44

Levyarvostelu on muuten yhdyssana (punakynäaivosolu huutaa tuskaa...).

That's it, ei mulla muuta.
The reason I swear so much is because fuck you.

Avatar
ff
Isoveli
Viestit: 7286
Liittynyt: 07 Marras 2007 03:05
Paikkakunta: Pohjois-Karjala

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja ff » 28 Joulu 2008 03:23

Nightwish - Highest Hopes: The Best Of Nightwish

Kuva

Nightwish on Tuomas Holopaisen luoma sinfonista metallia soittava menestynyt bändi, jonka laulajana on toiminut nais-solisti, kuitenkin vuodesta 2002 on kuultu aktiivisesti myöskin Marco Hietalan laulua. Tuomas kuitenkin osoitti taitonsa laulamisessa debyyttialbumilla Angels Fall First. Tuomas Holopainen on itse kirjoittanut lähes kaikki Nightwishin kappaleet ja miestä voi syystäkin sanoa parhaaksi säveltäjäksi ikinä. :music: Mutta nyt itse kokoelmaan. Tarja Turusen aikana lauletut hittikappaleet oli nivottu yhteen Highest Hopes nimisen parhaat kokoelman muodossa 2005. Suomessa levy on myynyt komeasti triplaplatinaa. Arvosteltavana on se "tavallinen" 16 kappaletta sisältävä painos. Allekirjoittaneelle maistuu kokoelman kaikki kappaleet mukavasti. Mutta, kun kerta täytyy jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen laittaa niin yritetään sitten.

1. Nemo = Upea kappale ja siitä on tehty täydellinen musavideo
2. Ever Dream = Täydellinen Nightwish kappale, kaunis, mahtipontinen, upea
3. Bless The Child = 1 niistä, joista on tehty musavideo, upea luomus tämäkin kappale, kuten useat tällä kokoelmalla ovat
4. Deep Silent Complete = Fantastinen, aliarvostettu Nightwish -biisi
5. Sleeping Sun = Ehkä kaunein Nightwish kappale ikinä
6. Sacrament of Wilderness
7. Dead to the World
8. Walking in the Air = Uskomattoman hieno versio kauniista klassikosta
9. Dead Boy's Poem = Surumielinen, mutta myös upea kappale
10. The Kinslayer
11. Over the Hills and Far Away
12. High Hopes = Pink Floydin cover toimii mukavasti kera Marcon äänellä
13. Wish I Had an Angel
14. Elvenpath
15. Wishmaster
16. Stargazers

Paremmuusjärjestys nyt meni jotenkuten, mutta kaikki kappaleet soivat meikäläisen korviin täydellisesti. Kokoelma on lähes kokonaan Tuomas Holopaisen käsialaa lukuunottamatta Pink Floydin High Hopes, Gary Mooren Over the Hills and Far Away ja lumiukosta tutuksi tullut Walking in the Air. Albumin kaikki kappaleet menee itselleni täysiä ja kokoelmassa ei ole yhtään heikkoa tai edes tylsää kappaletta. Upean kokoelman jälkeen saatiin 2 vuotta odottaa uutta albumia uudella solistilla, mutta odotus onneksi palkittiin. :) Mutta tämä kokoelma jää meikäläisen kirjoissa kyllä historian parhaaksi kokoelma-albumiksi varmasti pitkään aikaan. Aivan täyttä laatua, mikään kappale ei ollut sellainen, etteikö kolahtaisi jollain tavalla sisimpääni. 8)

Paras kappale: Nemo
Heikoin kappale: -
Aliarvostetuin kappale: Deep Silent Complete
Syvällisin kappale: Sleeping Sun/Dead Boy's Poem
Paras Cover-versio: Walking in the Air
Intensiivisin kappale: Wish I Had an Angel
Kaunein kappale: Sleeping Sun
Paras tunnelma: Bless The Child
Tyylikkäin kappale: Ever Dream :in love:

ff:n mielipide levystä: Täydellinen
ff:n lopullinen arvio: 5/5 tähteä
Eeppinen debyytti: Girls' Generation (소녀시대) – 다시 만난 세계 (Into The New World) (Live 2013)
-----
1. Esa A (BB5) 2. Elisabet (BB6) 3. Niko (BB3/BB6) 4. Kristiina (BB11) 5. Tuija (BB5)

Avatar
Jurve
Päivystävä meribiologi
Viestit: 604
Liittynyt: 29 Syys 2006 00:34

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jurve » 28 Joulu 2008 12:58

Onneksi kaikki levyjen "arvostelijat" ovat näkemyksissään täysin puolueettomia.. :roll:

Avatar
Jurve
Päivystävä meribiologi
Viestit: 604
Liittynyt: 29 Syys 2006 00:34

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jurve » 28 Joulu 2008 13:47

Matti Nykänen - Ehkä Otin, Ehkä En. (2006)
Kuva
Kansansuosikki ja urheiluikoni teki näyttävän ja täydellisen paluun vuonna 2006, jolloin julkaistiin kolmas Matti Nykäsen elämää sivuavia hittejä. Matti Nykäsen ääni saa kaikki suomalaiset artistit kateudesta vihreiksi. Maailmalla ainoastaan Elvis pystyy samalle tasolle.

1. Ehkä otin, ehkä en. Nimikappale, joka saa jalan vipattamaan. 10
2. Sydän villisti lyö. Taattua rock n' rollia. Tunnelmallinen biisi. 9.5
3. Kierros kaikille. Baarihittien eliittiä, josta ei voi olla pitämättä. 10-
4. Tää on mun elämää. Parhaiten Matin äänelle sopivia kappaleita. Klassikko. 8.5
5. Mäkikotka ja Häkkilintu. Viiltävä tiivistelmä Matin elämästä. 9.5
6. Matin ja Mervin parempi rakkauslaulu. Teknohitti, joka syrjäyttää klassiset rakkauslaulut laudalta. Sopii erityisesti kynttilänvaloisiin hetkiin. 9
7. Samaa nauhaa Huikeaa kritiikkiä lehdistön ja Matin suhteesta. Kappale mukana jo "Yllätysten yö"-albumilla. 8.5
8. Lööpistä lööppiin. Saundiltaan levyn rankempaa osastoa. Vaviskaa hevibändit. 9
9. Elämä on laiffii. Vanha klassikko. Ei vaadi hehkutuksia. 10
10.Yllätysten yö. Hiukan räppiä sisältävä viisu, joka jää soimaan päähän. 9+
11. Maan korvessa. Kaunis kappale taittunut sovitukseltaan erinomaiseksi ja tunnelmalliseksi biisiksi. Tähän voi vaikka nukahtaa. 9-

Youtubesta löytyy näytteitä näistä kappaleista, jos eivät ole tuttuja ennestään..

Avatar
ff
Isoveli
Viestit: 7286
Liittynyt: 07 Marras 2007 03:05
Paikkakunta: Pohjois-Karjala

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja ff » 28 Joulu 2008 15:55

Jurve kirjoitti:Onneksi kaikki levyjen "arvostelijat" ovat näkemyksissään täysin puolueettomia.. :roll:
Kyllä mä varmaan arvostelen heikompia levyjä, mutta Nightwishin kokoelma on 5 tähden arvoinen mielestäni. :wink: Pahoittelen.
Eeppinen debyytti: Girls' Generation (소녀시대) – 다시 만난 세계 (Into The New World) (Live 2013)
-----
1. Esa A (BB5) 2. Elisabet (BB6) 3. Niko (BB3/BB6) 4. Kristiina (BB11) 5. Tuija (BB5)

Avatar
Jurve
Päivystävä meribiologi
Viestit: 604
Liittynyt: 29 Syys 2006 00:34

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jurve » 28 Joulu 2008 16:51

Ei piikkiä yksin sinulle ollut tarkoitettu.. ;) Kaikki levyt kun tuntuvat olevan viiden tähden levyjä jonkun mielestä.. Tuntui vain siltä, että ketju on tarkoitettu suosikkilevynsä puffaukseen eikä niinkään "arvosteluun".
Varsinkin kun ketjussa esiintyneet Britney Spearsin ja Nightwishin tuotanto ei iske.. ;D

Ja ei, Matti Nykäsen levy ei ole suosikkilevyni. :lol: Arvostelu on tehty kieli poskessa..

Avatar
Tapio
Kolhoosin johtaja
Viestit: 2109
Liittynyt: 22 Loka 2007 21:23
Paikkakunta: Pori

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Tapio » 29 Joulu 2008 15:34

Jurve kirjoitti:Ja ei, Matti Nykäsen levy ei ole suosikkilevyni. :lol: Arvostelu on tehty kieli poskessa..
No voi LOL. Hyvää settiä. Siis tuo sinun arvostelusi :tu :wink: .
Nimimerkki muutettu Tapzukka -> Tapio. SBB5:n asukas nro. 11 vankkumaton kannattaja :tu .

Petri
Jumalan ruoska
Viestit: 8696
Liittynyt: 06 Elo 2006 21:56
Paikkakunta: Helsinki

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Petri » 29 Joulu 2008 16:49

No ennemmin kyllä kuuntelen vaikka sitten Matti Nykästä kuin Nightwishiä *shiver*. Matti-arvostelulle ehdottomasti :thumbsup

Avatar
lotta383
BB-talon päällikkö
Viestit: 1917
Liittynyt: 07 Marras 2008 14:55
Paikkakunta: Oulu

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja lotta383 » 29 Joulu 2008 18:49

Vois olla hyvä idea ottaa kuunteluun jo muiden arvostelemia levyjä ja tehdä oma arvostelu. Jos tässä ehtis joku kerta.

Avatar
Tapio
Kolhoosin johtaja
Viestit: 2109
Liittynyt: 22 Loka 2007 21:23
Paikkakunta: Pori

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Tapio » 29 Joulu 2008 23:29

^^Tekisin levyarvostelun, jos ostaisin CD-levyjä. En tee niin, sillä lat.. ostan kaikki biisini netistä koneelle. Helppoa, nopeaa ja ilm.. halpaa :tu .


Paitsi ostin mä Anttilasta Kaija Koon parhaat -levyn joku aika sitten, mutta olen niinkö jäävi arvostelemaan sitä näin.
Nimimerkki muutettu Tapzukka -> Tapio. SBB5:n asukas nro. 11 vankkumaton kannattaja :tu .

Avatar
Jason S.
Vastaava tuottaja
Viestit: 3776
Liittynyt: 18 Elo 2009 16:26

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jason S. » 19 Tammi 2010 23:36

http://www.80srocks.net/forum/viewtopic.php?t=2400

Exodus - Bonded By Blood (1985)

Kuva

Minulla on kahta tietoa Exoduksen perustamisesta:
A) Kirk Hammett ja Paul Baloff olisivat perustaneet yhtyeen. (Joel McIver: Metallica)
B) Kirk Hammett ja Tom Hunting olisivat perustaneet yhtyeen ja Tom olisi rumpujen lisäksi laulanut (metal-archives.com)Niin tai näin, Exodusta pidetään thrashin alulle panijoista. Yhtye koki useita kokoonpano-muutoksia ennen kuin päästiin studioon kesällä -84. Levyn tuottajana toimi Mark Whitaker. Vaikka levy äänitettiin 14:sta päivässä, niin ulos se saatiin vasta vuoden päästä, johtuen liian uudesta levy-jakelijasta (tai levy-yhtiöstä). Kun levy sitten saatiin ulos -85, siitä tuli heti suosittu ja klassikko...

Kokoonpano:
Paul Baloff - laulu
Gary Holt - kitara
Rick Hunolt - kitara
Rob McKillop - basso
Tom Hunting - rummut

1. Bonded By Blood (lyrics: G.H., P.B. music: G.H.)
Nimikko-biisi alkaa voimistuvalla äänellä joka tuo allekirjoittaneelle mieleen nousevan/laskevan lentokoneen. Noin 26:n sec kohdalla biisi käynnistyy kertaheitolla thrash-tappo-rytmiin. 55:n sec kohdalla laulaja Paul Baloff alkaa laulamaan metallimusiikin väkivaltaisuudesta, mustasta magiasta ja tappamisesta. 1:20:n vaiheilla tulee kerto-säe. Kertsin jälkeen biisi jatkuu thrash-nopeutta. 2:19 alkaa Gary Holtin ja Rick Hunoltin vuorotteleva soolo, joka kuulostaa lyhyeltä näin nopeassa biisissä vaikka soololla onkin pituutta yli 30 sec. Soolon jälkeen on pelkkää musiikkia jonkin aikaa kunnes Baloff alkaa laulamaan lyriikat ensimmäisestä säkeestä kerto-säkeeseen asti. Hieno aloitus, 10.

2. Exodus (lyrics: P.B. G.H. music: G.H.)
Alkuun mutkittelevaa, hidasta riffittelyä muutaman sekunnin, rummut ja basso tulee mukaan 6 sekunnin jälkeen jolloin riffi nopeutuu. Meno jatkuu samanlaisena läpi Baloffin laulaman ensimmäisen säkeistön (0:16 ->) aina kertsiin asti jolloin riffejä "venytetään", aina lyriikan-pätkien välillä tiukentaen tahtia. Kertsin jälkeen meno palaa samaan tiukkaan rässäämiseen. Toisen säkeistön ja kertsin jälkeen päästään Garyn ja Rickin vuorottelevaan sooloiluun (2:18->). Soolon jälkeen mennään jonkin aikaa ilman laulua, vain nauttien thrashista parhaimmillaan. Paul laulaa vielä viimeisen säkeen ja kertsin lepuutettuaan äänihuuliaan, jonka (kerto-säe) jälkeen biisi loppuu seinään. 10.

3. And Then There Were None (lyrics: G.H. T.H. music: G.H.)
Yleisön-huudatus biisi. Alkaa suhteellisen hitaalla ja simppelillä riffillä johon Tom Hunting tuo rummuillaan kitaroita matkivan rumpukompin. Baloff alkaa laulamaan maailmansodasta joka tappaa kaikki ympärillä olevat ihmiset. Biisi ei nopeudu laulunkaan ajaksi. Kerto-säe tulee 0:51 ja se paljastaa yleisön-huudatus toiveet: "Life ends... oo-oo-oo... In sin oo-oo-oo... God cries (oo-huutoa)... World dies (oo-huutoa)." Kertsi jatkuu vielä "And then there were none, The world starts to burn, The world powers learn, The Satan's work is done". Mukaansa tempaavaa... Toinen säkeistö menee samaan tahtiin, samalla tarinalla. Toisen kertsin perään pelkkää musisointia jossa tahtia muutetaan ilmeisesti Huntingin käskyjen mukaan aina "ydinräjähdykseen" asti jonka perään jatkuu perusriffi ehkä hiukan nopeutettuna. Sooloiluun päästään 3:48 joka jatkaa tuttua Rick/Gary vuorottelua. Sooloon tämä biisi päättyykin. Tämä biisi on ehkä "helpoin" biisi koko levyltä, tarttuva ja ei liian nopea 10.

4. A Lesson In Violence (lyrics: G.H. music: R.H. G.H.)
Klassikko-biisi. Alkaa hiljaisella mutta nopealla riffillä jonka päälle rummut "räjähtää" muutaman sekunnin kuluttua. Mahdollisesti nopein ja vihaisin biisi koko albumilta. Meno kulkee nopeasti 0:36 asti jolloin Baloff alkaa uhkailemaan kuuntelijaa selkäsaunalla. Kertsin aikana tahti hidastelee/pätkii. Kertsin jälkeen meno jatkuu tappo-meiningillä kunnes toisen kertsin perään kuullaan nopeaa sooloilua joka muuttuu loppua kohden "venyväksi". Soolon perään vielä viimeinen rutistus ja biisi loppuu (ilmeisesti) Baloffin huutoon jonka taustalla kuuluu murahteluja. Ehdoton helmi ja klassikko. 10.

5. Metal Command (lyrics: G.H. M.W. P.B. music: G.H.)
Tomin rummut aloittaa tämän "pakollisen" metalli-aiheisen biisin. Meno on hitaampaa kuin edellisessä biisissä mutta thrashiä kuitenkin. Riffejä venytetään ennen Baloffin laulua jolloin riffit muuttuvat sahaaviksi. 0:56 alkava kertsi on ehkä hienoin ja mahtavin koko albumilta: "Fists are in the air, banging everywhere, Thrashing to the sound, faces melting down, It's time to fight for metal tonight, Bangers take your stand and and obey... Our metal command". Kertsin jälkeen biisi jatkuu sahaavan nopeana kunnes toisen kertsin jälkeen siirrytään välittömästi sooloon. Soolon perään nautitaan musiikista ennen kuin Baloff jatkaa laulusuorituksiaan. Vielä viimeisen kerran kertsi ja biisi loppuu lähes välittömästi. 10.

6. Piranha (lyrics: P.B. music: G.H.)
Alkuun Tomin rummuttelua ja lähes heti kitarat hyppäävät mukaan yhdellä albumin nopeimmista riffeistä. Kohdassa 0:27 Tom alkaa lyömään bassorummulla tahtia kitaroiden pitäessä yllä samaa riffiä matalemmalla taajuudella. 0:40 tahti on rumpujen osalta hidastunut mikä saa koko biisin vaikuttamaan hitaammalta. Biisi kertoo jonkinlaisista helvetin piranjoista, Lokin lemmikeistä. Kertsin loppuun saadaan pirullista naurua mikä kuulostaa hel*etin hienolta. Toisen säkeistön ja kertsin perään kuullaan jälleen nopeaa riffittelyä parilta Gary-Rick. Soolon perään rässäämistä vielä n. 45 sec... Ja finito. Yksi lemppareista. 10.

7. No Love (lyrics: P.B. music: G.H.)
"Balladi". Alkaa Garyn akustisella kitara-näppäilyllä joka kuulostaa hempeältä. 40 sec. kohdilla alkaa keski-tempoinen kitara-riffi jota rummut ja basso seuraa piakkoin. Tempo ei kiihdy edes kun Baloff alkaa laulamaan. Ensimmäinen säkeistö ja kerto-säe menee samalla temmolla. Toinen säkeistö ja kertsi vielä ja sitten tahti kiihtyy: kitarat, rummut ja basso kiihdyttä tupla-nopeuteen ja taustalla kuuluu Tomin tupla-basarit Ja ne kuulostaa hyviltä. Soolon vuoro ja jälleen hienoa työtä akselilla Gary/Rick. Kieliä venytätään urakalla. Soolon perään mennään vielä n. 25 sec jonka jälkeen jäädään vielä hetkeksi sooloilemaan. Pienen soolon jälkeen hidastetaan perus-riffiin. Viimeinen säkeistö ja biisi on paketissa. Alun hempeily ei oikein sovi Exoduksen tyyliin mutta rauhoitti menoa sopivasti. 9,5.

8. Deliver Us To Evil (lyrics: G.H. M.W. music: G.H. R.H.)
Minulla tämä "Deliver"- biisi on aina ollut aikalailla yhden-tekevä; se ei ole jäänyt kunnolla mieleen, toisin kuin muut levyn biisit. En tiedä miksi, hyvä tempo, hyvä soolo, hyvät lyriikat. Mutta silti niin yhdentekevä.
Alkuun rummut/basso yhdistelmä yhdessä kitaroiden kanssa aloittavat ryminällä. Varsinainen pää-riffi alkaa 0:18 ja se on perus-thrashia, eli hyvä. Kohdassa 0:45 Baloff alkaa laulaa tuttua kuolema/helvetti/Lucifer- kerrontaa. Ensimmäisen säkeistön perään kuuluu melkein soolon-tapainen, muutaman sekunnin pätkä. Kerto-säkeen aikana Tom nopeuttaa tahtia mikä saa kertsin kuulostamaan nopeammalta. Toinen säkeistö, nyt Incubuksesta tarinaa; "Incubus in the sky". Toisen kertsin perään lyhyesti kolmas säkeistö jonka perään pitkät pätkät sooloilua. 4:23 - 5:13 soolovuoroa heitellään toisille. Soolon jälkeen biisi jatkuu vielä pitkään, ensin kuullaan musisointia, sitten viimeinen säkeistö kuolemasta ja Saatanasta, viimeinen kertsi jonka perään mahtipontiset sanat: "Prince of hell, Satan's son" ja vielä pikku soolo Garyltä. Vaikka biisillä onkin pituutta yli 7 min., en ole (lähes) koskaan muistanut tätä biisiä ennen kuin kuulen sen. 8,5.

9. Strike Of The Beast (lyrics: G.H. P.B. music: G.H.)
Hyvä thrash-albumi loppuu AINA lyhyeen ja nopeaan rypistykseen, eikä Bonded By Blood ole poikkeus: alkuun mutkittelevaa riffittelyä (joka on paras koko albumilta) joka toimii myös pää-riffinä tälle Parhaalle (isolla P:llä) biisille. 10 sec. kohdilla biisi lähtee käyntiin lopullisesta Tomin rummutuksilla. Nopea tahti johtaa siihen että laulu alkaa jo 0:23 jolloin Baloff kertoo (ennalta-arvattavaa) tarinaa kuolemasta; "joku kuolee, ja se olet sinä". Tempo ei hidastu säkeistöihin tai kertseihin mennessä tai niiden aikana. Toisen kertsin lopussa Tom vetää sekopäistä rummutusta mikä johtaa hetkelliseen pysähdykseen kun kitarat vaimenee... Vain lähteäkseen uuteen erilaiseen nopeaan riffiin johon liittyy mukaan Tomin edellistä sekopäisempi rumpusessio. Baloff vetää kolmannen säkeistön uuden temmon mukaan. Sooloon päästään tämän kolmannen säkeen perään. Soolon perään lyhyt neljäs säkeistö, kertsi ja biisi loppuu hiljalleen. Ehdottomasti levyn paras biisi.. 10.

Keskiarvo: 9,77

Loppuarvio:
Levy on kiistatta yksi parhaista thrash-albumeista, ehkä johtuen siitä ettei albumilla ole yhtään hidasta biisiä. No Loven intro on balladimainen, ja jotkin biisit ovat nopeampia kuin toiset mutta oikeasti hidasta biisiä ei löydy albumilta. Mielestäni parhaat biisit ovat: Then There Were None, Piranha ja Strike Of The Beast. Turhia biisejä ei ole vaikkakin Deliver Us To Evilistä en pidäkään yhtä paljon kuin muista. Paul Baloffin lauluääni ei ole mielestäni mitenkään hyvä, sellaista rääkymistä joka sopisi ehkä paremmin black metal- yhtyeeseen. Myöskään basso-kitaraa ei kuulu kunnolla, Robin tehtävä ilmeisesti on seurata muita mikä on mielestäni harmi, jotain basso-sooloilua olisi ollut mukava kuunnella. Luulisin että thrash-faneilla on tämä albumi mutta jos ei niin äkkiä ostamaan

Avatar
Jason S.
Vastaava tuottaja
Viestit: 3776
Liittynyt: 18 Elo 2009 16:26

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jason S. » 19 Tammi 2010 23:41

http://www.80srocks.net/forum/viewtopic.php?t=2364

Agent Steel - Sceptics Apocalypse (1985)

Kuva

Agent Steelin perusti John Cyriis (jonka oikeaa nimeä ei tiedä kukaan) ja Chuck Profus 1984. Yhtye tunnettiin Johnin korkeasta äänestä ja UFO-aiheista. Yhtye hajosi vuonna 1988 mutta palasi 1999 ilman Johnia, jolloin laulun hoiti Bruce Hall.

Kokoonpano:
Juan Garcia: lead & rhytm guitars
Chuck Profus: drums
George Robb: bass
Kurt Colfelt guitar
John Cyriis: communicative channel (vocals)


1. (The Calling) 0:47
Intro-biisi ei ole itseasiassa biisi ollenkaan: kyseessä on jokin puhe jonkinlaisen radiolähettimen kautta. Sellaisen lähettimen, jolla lähetetään viestejä avaruudesta maahan. Viestin sisällöstä on vaikea saada selvää; siinä puhutaan jotain "tämän planeetan aurasta". En itse saa mitään irti tästä "biisistä".

2. Agents Of Steel 3:04
Levyn ensimmäinen varsinainen biisi alkaa rumpali Chuck Profuksen rumpujen pärinällä johon liittyy hyvin pian kitaristit Juan Garcia ja Kurt Colfelt sekä basisti George Robb. Agents Of Steel on todella nopeaa heti ensi rumpu-lyönneistä lähtien. Riffit ovat perus-thrashia, eli aggressiivisen nopeita. Laulaja John Cyriis liittyy mukaan jo 0:11 paikkeilla, mikä osaltaan viestii biisin vauhdista. John laulaa nopeaan tahtiin (ilmeisesti) jostain ulko-avaruuden UFOista, jotka tuhoavat maailman. Kerto-säkeeseen päästään 0:21-kohdassa. Kyllä, biisillä on nopeutta. Kerto-säe onkin yksinkertainen "Masters of metal, Agents of Steel" laulettuna neljästi. Ensimmäisen kertsin perään John vetää muutaman sekunnin "miehekkään" kiljumisen. Kohdassa 1:06 alkaa ensimmäinen soolo, joka onkin ehkä paras koko albumilta; siinä Juan todistaa omaavansa vikkelät sormet, sooloon kuuluu nopeaa tilutusta joka tavallaan "kasvaa" kohti kitaran-vingutusta. Soolon jälkeen biisi jatkuu samalla nopealla tappo-riffillä mikä pitää biisin pystyssä. Taustalla Chuck rummuttaa kuin ekstaasissa. John saa hoidettua laulunsa 2:11 jonka perään tulee pidempi, noin kuuden sekunnin kirkuminen. Tämän perään vielä soolo uudestaan samanlailla kuin aiemmin, jonka perään vielä viimeiset nopeat riffit, rummutukset ja huudot... ja loppu. Tämä biisi sai allekirjoittaneen ostamaan tämän albumin. 10.

3. Taken By Force 2:30
Biisi alkaa kitaristien, minun korvaan kuulostavan "länkkärimäisellä" raskaalla riffillä, johon Chuck tuo osansa yksittäisillä rummun iskuillaan. Pää-komppi alkaa 0:18-kohdassa joka on hitaampi kuin edellisen biisin, ollen kuitenkin thrashia. Laulu alkaa kohdassa 0:24. Kerto-säe yhdistelmä selkeää huutamista "Taken by force" sekä epäselvää kiljumista mm. "Showing no mercy" Kertsin jälkeen laulu jatkuu heti. Johnin laulu kiertää jollain erikoisella tavalla. Toisen kertsin jälkeen päästään sooloon josta ei pahaa sanottavaa, ei kyllä mieleenpainuvakaan. Perinteiset vingutukset löytyvät soolosta, jonka perään laulu jatkuu jälleen. Ennen viimeistä kerto-säettä Juan vetää lyhyehkön soolo-osuuden jonka perään viimeinen kerto-säe, viimeinen huuto ja Chuckin rummutukset sinetöivät biisin kohdassa 2:28. 9,5.

4. Evil Eye/Evil Minds 3:04
Evil Eye/Evil Minds alkaa ensin yhden kitaran sahaavalla riffillä joka voimistuu rumpujen tahtiin. 0:06 tämä toistuu toisen kitaran kanssa joka huipentuu Johnin epä-vireiseen huutoon jonka myötä biisi lähtee pää-komppiinsa (riffi edelleen sama), rumpujen ja basso-kitaran avustamina. Kohdassa 0:21 alkaa laulu. Kerto-säe alkaa vasta kohdassa 1:00 eli ensimmäistä säkeistöä on paljon. Kerto-säe onkin yksinkertainen: "Evil eye... Evil Minds!", jota John venyttää jonkin verran. Toinen säkeistä alkaa lähes heti (1:10) perään ja sekin on pitkä: 39 sec jonka perään kerto-säe jonka aikana Juan alkaa sooloilun. Soolon perään tulee pätkä edellistä säkeistöä uudestaan sekä kerto-säe. Tämän perään toinen pätkä toista säkeistöä sekä taas pätkä joka kuultiin soolon perään ja myös kerto-säe. Taas. Biisi loppuu sahaavaan riffiin sekä Johnin lyhyeen huutoon. 9.

5. Bleed For The Godz 3:28
Biisi alkaa Chuckin rennon oloisella rumpupätkällä jota kitaristit jatkaa nopealla riffillä. Kaikki tulevat mukaan 0:06 ja laulu alkaa 0:11. Tässä lyriikat ovat selkeät: uhrilahjoista Jumalille. John laulaa pitkät pätkät uhrien valmisteluista, pappien vallasta ja "avaruudesta tulleista Jumalista" ennen kerto-säettä joka alkaa 0:51. 1:07 päästään toiseen säkeistöön jossa vähän toistetaan ensimmäisen säkeistön pätkiä. Nyt kertsiin päästään aikaisemmin, jo 20 sec päästä. Tämän jälkeen Juan alkaa revittelemään kunnolla ja tunteella sooloa. Sooloa onkin pitkälti: 1:37 - 2:18 jonka perään tulee taas kerto-säe. Ensimmäisen säkeistön ensi-rivit käydään uudestaan läpi jonka perään kerto-säe ja parit "Bleed for the godz":it sekä huutoa... Ja loppu. 9,5.

6. Children Of The Sun 4:53
Alkuun voimistuvaa jyrinää jossa kuuluu välillä jotain kellojen helinää ja lautasten iskuja. 0:30 musiikki alkaa Chuckin rummutuksella johon yhtyy Juan kitara-soolollaan, Kurtin pitäessä tausta-riffiä päällä. 0:42 alkaa laulu ja pää-riffi joka kuulostaa olevan hitaampi kuin muiden biisien riffit, ei kuitenkaa hidas. Myös laulu laahaa hitaampaa kuin muiden biisien laulut. Kai tämä yrittää olla jokin ballaadin-oloinen. Kerto-säe tulee 1:33. Toinen säkeistö alkaa 2:02 joka aluksi "laahaa" samaan tahtiin kuin tähän mennessä mutta kohdassa 2:26 tahti muuttuu: riffi hidastuu, "lyhenee" ja muutenkin muuttuu raskaammaksi. Tätä komppia jatkuu 2:49 asti jolloin tulee lyhyt 5 sec riffikohta jolloin rummut hiljeneen. Soolo alkaa 3:04 kohdasta joka on lyhyt tilutus-pätkä, kestää n. 12 sec, jonka perään jatkuu edellä kuulutu raskaampi riffi Johnin hoitaessa laulu-osuuttaan. Tilutus-soolo jatkuu 3:37, joka tosin on lyhyempi kuin edellinen; vain 10 sec. Heti perään John vetää ensimmäisen säkeistön alun uudelleen joka jatkuu luonnollisesti kerto-säkeeseen. 4:40 alkaa loppu-riffi joka on nopeampi kuin kuin muut riffit kyseisestä biisistä. John vetää jälleen kerran loppuun huudon ja the end. 10.

7. 144,000 Gone 4:32
Albumin ehdottomasti paras biisi alkaa mukaansatempaavalla, keskitempoisella kitara-riffillä. John aloittaa käheät laulut kohdassa 0:10, samalla kun Chuck alkaa lyömään kevyesti lautasia. Minuutin kohdalla John vetää 6:n sec "vooaaa..."- huudon mikä on merkki siitä että biisi käynnistyy kunnolla: kitarat nopeutuvat, rummut iskevät kunnolla ja tuplabasarit lyövät "laukkaavan" kuuloista rytmiä. Kohdassa 1:26 tulee kerto-säe "144 await the opening, opening of the door" x4 todella nopeasti laulettuna. Väliin säkeistöä ja toisen kerto-säkeen jälkeen korkeaa huutoa, jonka perään tulee kitara-soolo (2:53). Perinteistä tilutusta eri korkeuksilta aina 3:14 asti jolloin soolossa revitellään kunnolla ja ikinuistoisesti. Viimeinen säkeistö alkaa 3:34 joka on edellisen säkeistön kopio. Viimeisen kerran kertsiä kuullaan kohdasta 4:08 jota biisi onkin loppuun asti. Erityisesti tästä biisistä jäi mieleen kitarat jotka ei soita raskaasti vaan korkeahkolta. 10.

8. Guilty As Charged 4:58
Alkuun noin 5:n sec lautasia jonka perään välittömästi nopeaa thrash-riffiä, johon liittyy mukaan basisti Kurt. Ensimmäinen biisi jossa basso-kitara kuuluu selkeästi. 0:22 Johnin kliseinen huuto joka muuttuu 0:35 jonkinlaiseksi tuskanhuudoksi, sekä nauruksi. Varsinainen komppi on aika perus-laatua. Hiukan tylsä kerto-säe: "Your all guilty... as charged" jonka John venyttää huudolla. Välikohtaan päästään toisen kerto-säkeen perään, 2:05 jossa tulee puhekohta jonka taustalla Chuck aluksi leikittelee eri rumpu-rytmeillä mutta vakiintuu varsin pian lyömään vain lautasia, muun yhtyeen pitäessä perus-riffejä taustalla. Soolo tulee puheen perään joka (soolo) ei ole mitenkään erikoinen: perus revittelyä ja tilutusta. Soolon taustalla kuuluu basso-kitara ja lautaset. Soolon perään biisi jää junnaamaan Johnin huutoon asti. 3:50 biisi jatkuu. Viimeiset säkeistöt ja kertsit joiden perään viimeinen huuto. 9.

9. Back To Reign 3:23
Biisin alussa kuullaa kitara-riffi joka voimistuu rumpujen lyöntien tahdissa. Kohdassa 0:10 riffi muuttuu korkeammaksi, melkein soolomaiseksi. Biisi käynnistyy 20 sec paikkeilla. Perus-komppi on aika tylsä eikä laulu pelasta tätä biisiä. Kerto-säekään ei ole kerto-säe sillä se muuttuu kokoajan. Sooloiluun päästään 1:47 joka varmistaa biisin tylsyyden: lyhyt ja mitäänsanomaton. Biisi kestää vain 3:20. 7.

Keskiarvo: 9,25

Yhteenveto: Sinällään hyvä thrash-albumi vaikkei vedäkään vertoja monille muille thrash-levyille. Soundit ei ole mielestäni mitenkään hyvät: basso-kitaraa ei kuulu kunnolla kuin "Guiltyssä" ja kitarat ovat jääneet rumpujen alle eikä niissä (kitaroissa) ole voimaa tai terävyyttä. Eikä Johnin laulu ole maailman hienointa. Huudotkin käy tylsiksi jos niitä joka biisissä kuulee.

En kuitenkaan kadu että ostin tämän albumin, tulee kuunneltua silloin tällöin.

Avatar
Jason S.
Vastaava tuottaja
Viestit: 3776
Liittynyt: 18 Elo 2009 16:26

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jason S. » 19 Tammi 2010 23:46

Ja viimeiseksi arvostelu josta olen eniten ylpeä:
http://www.80srocks.net/forum/viewtopic.php?t=2348

Flotsam And Jetsam - Doomsday For The Deceiver (1986)

Kuva

Jason Newstedin vuonna -82 perustama yhtye. Jason toimi biisien tekijänä sihen asti kunnes liittyi Metallicaan vuonna -86, Flotsamin debyytti-albumin jälkeen. Tämä albumi sai ensimmäisenä Kerrangin arvostelussa 6 K:ta. Kyseessä ei siis ole turha albumi.

Jäsenet:
Kelly David-Smith - drums, vocals
Edward Carlson - guitars, vocals
Eric A.K. - lead vocals
Jason Newsted - bass guitar, vocals
Michael Gilbert - guitars, vocals

Kaikki biisit on säveltäneet bändin jäsenet.

1. Hammerhead 6:14 (sanat: J. Newsted)
Avaus-biisi alkaa rumpujen (Kelly David-Smith) ja kitaroiden yhteissoitolla (feidaavaan tyyliin?) johon liittyy Jason Newstedin nopea bassottelu. Tässä vaiheessa kitarat vaimenevat ja rummut+basso nopeuttaa tahtiaan thrash-nopeuteen. 1:10 - kohdalla myös kitarat (Edward Carlson, Michael Gilbert) alkaa thrash-riffittelyyn. Laulaja Eric A. K. aloittaa 1:35 - kohdassa tervehdyksellä "Hello, how are you". Ericin laulu on selkeää ja taustalla kuuluu muun bändin thrash-komppi. Eric esittelee ääni repertuaariaan satunnaisilla kiljahduksilla. Sooloilun (3:54-4:21) perään tahti hidastuu, vain aloittaakseen soolon uudestaan kohdassa 4:48. Kaiken kaikkiaan biisi on helkkarin hyvää thrashia yhdistettynä selkeällä ja erikoisen kuuloisella laululla. 10.

2. Iron Tears 3:50 (sanat: J. Newsted)
Iron Tears alkaa Ericin neljällä kiljahduksella samalla Kellyn takoessa taustakomppia. biisi lähtee käyntiin kohdassa 0:19 "Come on" - huudolla ja kaikki soittajat alkavat soittaa instrumenttejaan nopeaan tahtiin. Komppi on melko yksinkertainen. Eric alkaa laulaa rakkaudesta, erityisesti petetyksi tulemisesta 0:32 - kohdassa. Kertsissä Eric taas kiljahtelee miehekkäästi. Myös Ed ja Michael revittelevät kitaroitaan kertosäkeen aikaan. Biisi on loppujen lopuksi aika simppeli. Soolo alkaa varsinaisesti kohdassa 2:25, jonka jälkeen biisi jatkuu samaa yksinkertaista rataa. Biisi loppuu Ericin kiljahdukseen. Yksinkertainen on kyllä parasta, arvosana 10.

3. Desecrator 3:47 (sanat: J. Newsted)
Desecrator lähtee heti nopeaan, joskin mutkikkaalla kitara-riffillä varustettuun komppiin. Kun Eric yhtyy mukaan (0:23), kitara-riffi muuttuu taustalla mutkittelevammaksi. Eric pääsee laulamaan lyhyen pätkän matalemmalta (0:43). Biisi on albumin toiseksi "tylsin" vaikka puolivälin huudot/kiljahdukset kuulostavatkin hienoilta. Sooloilu on suht pitkä, alkaa 1:48 ja loppuu "vasta" 2:47. Edward ja Michael esittelevät soolon aikana taitojaan mallikkaasti. Kerrottakoon että koko biisin (ja levyn) ajan Jasonin basso on kuultavissa selvästi, mikä tuo tiettyä "voimakkuutta". Vaikka biisi onkin hyvä, se saa "vain" arvosanaksi 9,5...

4. Fade To Black 2:04 (J. Newsted, Jennifer Lowe)
Sitten on "tylsin" biisi koko albumilta, Fade To Black, jonka luulin ennen kuuntelua olevan Metallica-cover. Biisi alkaa periaatteessa hyvällä riffillä mutta siinä ei ole (minun mielestä) sitä jotain. Soolo alkaa 0:53 - kohdalla joka kestää aina kohtaan 1:30. Soolon taustalla Kelly takoo nopeaa rumpu-komppiaan, Jasonin tukiessa Kellyä. Biisi on lyhyt, vain 2:04, joten arvostelu on sen mukainen. Kaikki hoitavat hommansa kunnolla mutta biisi on levyn heikoin lenkki, ehkä liian erilainen muihin verrattuna, en osaa sanoa kunnolla... 8,5.

5. Doomsday For The Deceiver 9:10 (sanat: J. Newsted)
Nimikko-biisi alkaa Michaelin kitara-sooloilulla, jota kestääkin aina kohtaan 1:45. Introssa on tiettyä ballaadimaisuutta. Eric aloittaa kliseiset, joskin tähän kohtaan sopivat "Jeeee" - huudot 2:25-kohdilla. Biisi käynnistyy pää-komppiinsa vasta 3:n minuutin kohdalla. Biisi on täyttä rautaa: riffit, rummut ja basso on selkeitä ja vaikka kyseessä ei olekaan maailman nopein biisi, ei tätä hitaaksikaan voi haukkua. Kerto-säkeen aikana (ilmeisesti) koko yhtye laulaa "Doomsday" mikä luo voimakkuutta, poweria. Jälleen Eric kituuttaa äänihuuliaan kerto-säkeen aikana. Keskivaiheilla bändi jää "junnaamaan" samaa komppia, Ericin kiljuessa taas satunnaisesti. Soolo alkaa 6:09:n paikkeilla. Siitä ei pahaa sanottavaa. Laulu on selkeää, riffi jää mieleen ja kerto-säe on yksinkertainen. Biisin outro alkaa Ericin huutaessa 8:26:n kohdilla, ja siinä on intron sooloilun makua. Biisi on pisin koko levyltä, 9:10. Ehdoton 10.

6. Metalshock 8:14 (sanat: J. Newsted, Eric A.K.)
Pakollinen maailman-loppu-biisi: "There are no trees, all life is crumbed. Cities tumbled down, man's self-destruction". Alku on pahaenteistä, siitä pitää huolen kitarat jotka näpyttää hitaasti nopeutuvaa riffiä. Kelly ja Jason auttaa Edward-Michael-kaksikkoa nopeuttamaan tahtia kohti Ericin maailman-lopun lyriikoita. Kun niistä on selvitty, tulee lyhyt mutta perus-nopeahko tahti. Vasta 1:32 alkaa pää-rytmi joka onkin levyn nopeimpia. Jälleen kerran homma pidetään yksinkertaisena. 2:02 aloittaa uudestaan alussa kuullut pätkät. Taustalla muu poppoo pitää tahtiä yllä. Ennen sooloilua (3:30) homma hidastuu hiukkasen, mutta ei merkittävästi. 4:00 alkaa albumin ehkä hienoin kitara-soolo mutta todellinen helmi on herra Newstedin 4:24 alkava basso-soolo. Tämä soolo varmaan ratkaisi Newstedin Metallica-pestin. Se on mutkitteleva, nopea... Mitä muuta voi toivoa? Kitarat alkavat häiriköimään 4:44 kohdassa mutta niistä huolimatta bassoilua saadaan kuulla vielä 5:19 asti. Tämän jälkeen kitarat jatkavat siitä mihin jäivät ennen bassoilua. 5:57 biisi jatkuu tappavan tarkkana. Eric hoitaa laulunsa kunnialla ja muutkin voivat olla ylpeitä osiinsa. Loppuun on vielä mahdutettu intron kitara-näpyttelyä. Tämäkin biisi on pitkä: 8:12. 10:n biisi.

7. She Took An Axe 5:39 (sanat: J. Newsted)
Biisi alkaa tanakalla kitara-riffillä, melkein jammailevalla tahdilla johon Kelly liittyy mukaan kohdassa 0:13. 0:37 alkaa varsinainen komppi, joka on jälleen kerran yksinkertaista. Eric laulaa Lizziestä joka murhasi vanhempansa. Kertsin ajaksi tahti hidastuu asteen mutta jatkuu jälleen murhaavana. Keskikohdan (2:27 ->) aikana Eric selittaa kuinka "Lizzie Bourdon took an axe, gave her mother forty whacks. When she saw what she had done, she gave her father forty-one" jonka aikana tahti hidastuu taas sen asteen. Sooloon päästään kohdassa 2:58, joka ei ole erityisen erikoinen, vaikkakin kiva. Noin puolen-minuutin soolon jälkeen Eric toistaa em. lyriikat jonka jälkeen taas päästään pää-komppiin. Kerto-säe toistetaan muutaman kerran, Eric kiljuu jonkin aikaa, kitarat vaimenee jättäen Jasonille ja Kellylle tilaa jonka jälkeen vielä viimeinen rutistus ja kiljumiset... ja perfecto. Loppu. Kympin biisi (taas). 10.

8. U.L.S.W. 4:19 (sanat: J. Newsted, E. Carlson)
Taas nopeaa riffittelyä, rummuttelua ja bassottelua. Biisi kulkee tasaisen varmasti kohti sooloa (2:04) joka on jälleen kerran hienoutta. Edward ja Michael "heittelevät" toisilleen soolo-vuoroja taidolla noin minuutin ajan. Sooloilun jälkeen jatkuu biisi siitä mihin se jäi. Periaatteessa hyvä biisi, en vain keksi oikein sanottavaa. Yksinkertainen kerto-säe kuulostaa hyvältä: "Poison me... Snake that bite... Poison me". Ei paras biisi muttei huonoinkaan/tylsinkään. 9,5.

9. Der Fuhrer 5:45 (sanat: J. Newsted)
Jälleen Michaelin intro soolo johon myös Edward tuo osansa. 2:n minuutin kohdilla alkaa varsinainen biisi. Jälleen nopeaa tahtia tietentin. 2:34 aloittaa Eric kertomuksensa Hitleristä (ei-ihannoivasti) Säkestöjen väliin Edward saa mahdutettua lyhyen revittelyn. Kerto-säe on yksinkertainen: "Zieg Heil!!! All Heil!!! Zieg Heil!!!" jota toistetaan useaan kertaa koko yhtyeen voimin. Soolo alkaa 4:00 kohdin joka on nopeaa ja mutkittelevaa mutta kestää lyhyen ajan: noin 30 sec. Soolon jälkeen Eric jatkaa kertomustaan Hitleristä. Viimeisen kertsin jälkeen Eric kirkaisee viimeisen kerran ja yhtye laittaa biisin pakettiin. 10.

10. Flotzilla. 6:09
Instrumentaali. Mitä voisi sanoa? Alkaa nopeasti, jatkuu samanlaisena aina 1:30:n kohdille jolloin muuttuu riffit ja kompit. Ei kuitenkaan huonompaan suuntaan. Itse-asiassa, tässä tapahtuu useita "suunnan muutoksia", Edin ja Michaelin pitäessä tahtia yllä, Kellyn ja Jasonin hoitaessa tausta-kompin. Mukana on myös jokin soolon-tapainen joka alkaa 4:06-kohdassa ja kestää noin 20 sec jonka jälkeen alkaa yksi hienoinpia riffejä. Vielä viimeiset soolot ja loppu. Kokonaisuudessaan hieno lopetus mahtavalle albumille. 10.

Keskiarvo: 9.75.

Yhteenveto: Yhdestä "tylsästä" biisistä huolimatta, tässä on thrashin yksi hienoimmista albumeista. Koko albumin ajan on kuultavissa selvästi Jasonin basso-kitara mikä tuo poweria levylle. Suosittelen Jason Newsted-faneilla jotka ei saanu mitään irti ...And Justice-albumista. Eric laulaa selkeällä, joskin erikoisen kuuloisella äänellä. Edwardin ja Michaelin kitarat on selkeästi kuultavissa. Kellyn rummuttelu on varman kuuloista.

Avatar
Jason S.
Vastaava tuottaja
Viestit: 3776
Liittynyt: 18 Elo 2009 16:26

Re: Levy arvosteluja

Viesti Kirjoittaja Jason S. » 21 Touko 2010 10:31

Jälleen yksi arvostelu kirjoitettu 80's rocksin foorumille.

Sodom - Agent Orange (1989)


Kuva

Kokoonpano:
Tom Angelripper: basso, laulu
Frank Blackfire: kitara, taustalaulu
Chris Witchhunter: rummut, taustalaulu

Albumin pääasiallisena teemana on Vietnamin sota.

1. Agent Orange 6:04

Nimikko käynnistyy melkeempä jammaavan tyylisellä keskitempoisella rytmillä, jossa vaihdellaan tyyliä muutamaan otteeseen ennen kuin 1:04 alkaa pääriffi. Kyseinen riffi onkin sitten todella nopeaa tappo-thrashiä parhaimmillaan, ei koukkuja, vain täyttä vauhtia eteenpäin kohti Tom Angelripperin laulua (1:23). Lyriikat käsittelevät sodan kauheuksia, Vietnamin sodasta tarkkaanottaen. Tom laulaa brutaalilla tyylillä, mikä saa miettimään, onkohan Tomin kurkku hyvässä kunnossa. Kertosäe on yksinkertainen: "Agent Orange x3, The Fire That Does Not Burn" (Viittaa ilmeisesti johonkin kaasuun). Kertsin ja seuraavan säkeen väliin mahtuu noin 10 sekunttia instrumentaalista thrash-juhlaa. Toisen kertosäkeistön (2:40) jälkeen homma rauhoittuu muutamalla pykälällä, kun Frank Blackfire jää leikittelemään riffeillä ja Chris Witchhunter kokeilee erilaisia rumpukomppeja. Keskikohdan vaiheilla (3:08) alkaa kuulua ilmeisesti sotilashelikopterin ääntä ja jotain saksalaista(?) sotilaskäskyjä. Noin 3:30 riffi nopeutuu kertaheitolla millintarkaksi yhden kielen veivaukseksi. Chris pitää hommaa kasassa tanakoilla tuplabasareilla. Kohdassa 4:21 homma pysähtyy rumpujen/basson osalta kun Frank palaa pääriffiin muutamaksi sekunniksi, ennen kuin aloittaa soolon, joka ei kyllä ole mitenkään erityinen, ihan "ok" kuvastaa varmaan parhaiten tuota sooloa. Soolon perään pääriffiä jonkin aikaa ennen kuin Tom saa jatkettua kolmannella säkeellä. Viimeisen kertsin jälkeen homma pysähtyy kerralla seinaan, vain Tomin vaimenevat "The Fire That Does Not Burn"- lausahdukset jäävät jäljelle.

Arvosana: 10.

2. Tired And Red 5:26

Tired And Red alkaa välittömästa ryminällä: on tuplabasaria ja nopeaa riffiä. Varsinaiseen pääriffiin päästään jo 0:27, mikä on edellisen biisin tyylinen tapporiffi. Kohdassa 0:43 alkaa kerronta, edellisen jalanjäljillä, sodasta. Kertsissä koko yhtye yltyy huutamaan "Tired And Red", mikä antaa kertsille tiettyä jämäkkyyttä. Välittömästi kertsin jälkeen Tom jatkaa kerrontaansa aina toiseen kertsiin asti, jonka jälkeen yhtye lopettaa muutamaksi sekunniksi soittamisen, vain antaakseen tilaa Frankin akustiselle, hienolle riffille. Kyseinen akustinen pätkä eroaa täysin koko muun biisin luonteesta, ollen melkeimpä kauniin kuuloinen. Kohdassa 2:42 meininki muuttuu jälleen raskaaksi, muttei erityisen nopeaksi. Riffi on keskitempoinen, ja Chrisin rummut lyövät peruskomppia lukuunottamatta välillä kuultaviin koukkuihin. 3:10 alkaa soolo joka on suht' hidas, eikä siinä erityisemmin vaadita mitään suurempia sorminäppäryyksiä, se nimittäin on pääosin kieltenvingutusta ja venytystä. Soolon perään palataan siihen mihin jäätiin ennen sooloa, vain jotta kohdassa 4:15 päästään takaisin pääriffiin. Tom vetää vielä viimeisen säkeistön ja kertsi vedetän koko kolmikon voimin, jonka perään vedetään viimeinen, keskitempoinen rypistys.

Arvosana: 10, erityisesti keskivaiheen akustinen pätkä on todella mahtavan kuuloinen.

3. Incest 4:40

Alkuun jämäköitä rumpulyöntejä muutama kipale ennen kuin viiden sekunnin jälkeen päästään pääriffiin, joka totta puhuen ei kovin paljoa eroa kahden edellisen biisin pääriffeistä. Kohdassa 0:23 Tom alkaa laulaa aiheesta, joka eroaa kahden edellisen biisin aiheista täysin: insestistä. "Satisfaction in the sign of crime" ja "Number one in the list of misdeeds, Persuade my sister, She shook and gasped in licentious greed, Turned by mutual whisper". Kertsikin jatkaa edellisten biisien jalanjäljillä: biisin nimeä toistetaan muutaman kerran. Kertsin aikana taustalla kuuluu Chrisin tuplabasarit. Välittömästi kertsin jälkeen jatketaan samaa aihetta, jonka perään tuleekin soolo, ilman että kertosäettä olisi ollut välissä. Eikä soolokaan vieläkään mitenkään näppärä ole, vain vingutusta... kuten edellisissä. Noin 35 sekunnin soolon jälkeen jatkuu laulu, jonka loputtua tempo muuttuu; riffi hidastuu ja rumpukomppikin muuttuu mutkittelevaksi. Tätä kestää vajaan minuutin, pieni stoppi, ja uutta jammaavaa menoa päälle... ja uutta vauhtia haetaan.... ja löytyyhän se. Viimeinen säkeistö, kertsi ja kolmannen säkeistön toisto lopettavat biisin.

Arvosana: 9. Alkaa jo puuduttaa tämä vauhti. Eikö Sodom osaa hidastaa ja rauhoittua edes yhden biisin ajaksi?

4. Remember The Fallen 4:21

Kyllä osaa. Vaikkei tämä biisi mikään Nothing Else Matters olekaan, niin muuhun levyyn verrattuna hidas kuitenkin. Biisi alkaa "kelaavalla" rumpukompilla jonka taustalla Frank vetää hitaamman puoleista riffiä. 0:33 Tom alkaa kunnioittamaan sodassa kuolleita sankareita. Taustalla Frank ja Chris pitävät biisiä pystyssä hitaahkolla kompilla. Ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen jälkeen, ennen toista säkeistöä on saatu mahdutettua lyhyt soolo, joka on monimutkaisempi kuin kolmessa aiemmassa biisissä. Toisen säkeistön aikana riffi muuttuu hiukan nopeammaksi, samoin kuin rumpukomppi. Ennen kolmatta säkeistöä Tom lepuuttaa ääntään noin puolen minuutin ajan, antaen tilaa instrumenteille. Kolmannessa säkeistössä tempo on yhtä "hidas" kuin ensimmäisessä. Kertsin perään lyhyt, noin 12 sekunnin soolo. Neljäs säkeistö on toisen tapaan lyhyt, ja tmän jälkeen onkin hyvä lopettaa biisi, kunhan yhtye on ensin fiilistellyt biisin riffeillä ja kompeilla noin 30 sekunnin ajan.

Arvosana: 7.

5. Magic Dragon 6:00

Nyt ensimmäinen henkilökohtainen suosikki tältä albumilta: Magic Dragon. Biisi alkaa hävittäjien äänillä, jolla pyritään luomaan sotaisa tunnelma. Kun Chris tehostaa näitä ääniä yksittäisillä basarilyönneillä (joita Frank myöskin tehostaa yht'aikaisilla riffeillä), tunnelma on täydellinen. 0:15 Frank alkaa riffittelemään keskitempoista riffiä, johon Chris liittyy mukaan lautasilla, ennen kuin alkaa lyömään hidasta peruskomppia. Kohdassa 0:46 Tom alkaa lausumaan väsyneistä sotilaista, jotka kuulevat "Disastrous noise from far behind". Biisi käsittelee "AC-47 Spooky"- nimistä, yhdysvaltalaista sotilas-lentokonetta (lempinimeltään Puff the Magic Dragon), jota käytettiin Vietnamin Sodassa. Kahden ensimmäisen, lyhyiden säkeistöjen aikana tempo ei ole kovin paljoa nopeampi kuin edellisessä biisissä. Kun kolmas säkeistö (ja toinen uudestaan) on luettu läpi, tempo nopeutuu kerta heitolla thrashjuhlaksi: 2:01 eteenpäin meno on kuin spiidiä vetäneellä Duracell-Pupulla. Neljännessä säkeistössä kerrotaan enemmän "Magic Dragonista": "The AC-47 send their flames from all barrels, 6000 shots per minute to make a hill all level". Albumin kannessa kuvataan kyseistä tapahtumaa. Seuraavassa säkeistössä lauletaan Magicistä jumaloivaan sävyyn: "Magic Dragon Let sheets of fire hail down the base Magic Dragon A crucial test the enemy will never raise Magic Dragon Spit tracer bullets expose our hiding place Magic Dragon Iron monsters destroy with rage". Tämän jälkeen jatketaan suoraan seuraavaan säkeistöön, josta löytyy yksi musiikkimaailman mahtavimmista lyriikanpätkistä: "Cause the orders are clear: crush 'em to win the war". Taas Dragonin palvontaa jonka jälkeen soolo (3:07), joka, vaikkei ole mitenkään monimutkainen, kuulostaa todella hyvältä. Soolon perään lyhyt säkeistö jonka perään taas Dragonin palvontaa, jota seuraa toinen hyvänkuuloinen soolo, jota kestää 4:03-4:26. Soolon parään loppu lähestyy rumpukompin muutoksella. Riffit muuttuu "laukkaavaksi" jota rummut tukee peruskompilla. 5:25 tulee viimeinen muutos kun tempo hidastuu ja vaimenee lopulta olemattomiin. Täydellinen päätös täydelliselle biisille.

Arvosana: Ehdoton 10. Jatkuisipa loppu levy samalla tavalla...

6. Exhibition Bout 3:36

...kuten jatkuukin. Biisi alkaa kahdella voimakkaalla virveli-rummun lyönnillä, joita seuraa nopea tomtomien kelaus josta biisi pääsee vauhtiin kerralla ja rytinällä. Biisin vauhdista kertoo se että Tom alkaa laulamaan jo kohdassa 0:09, ja nyt aiheena on härkätaistelut ja niiden julmuus: "The matador in shining dress, intent to prove his courage". Ensimmäinen säkeistö, kertosäkeistö, toinen säkeistö ja kertsi uudelleen mennään vauhdilla läpi, ja kun kertsi on laulettu uudestaan, meno hidastuu muutamalla pykälällä. Seuraava lyhyt säkeistö mennään tällä temmolla, jonka jälkeen taas vauhti hidastuu jonkin verran. Tässä vaiheessa soitellaan instrumentteja vaihtelevilla temmoilla ja kompeilla. Sooloiluun päästään 2:22, ja se jatkaa tuttua kielenvenytys tekniikkaa, mutta soolon väliin on saatu mahdutettua ehkä levyn parasta tilutusta. Soolon perään viimeinen säkeistö jossa matadori on kuollut ja yleisö häipynyt paikalta. Kertsi lauletaan vielä kerran jonka jälkeen homma pysäytetään muutamassa sekunnissa.

Arvosana: Vaikkei olekaan aivan yhtähyvä kuin edellinen, niin siitä huolimatta 10:n biisi.

7. Ausgebombt 3:05

Nyt on vuorossa Motörhead-tyylinen biisi. Alun rummuttelut ja bassottelut muistuttaa selvästi jotain vanhaa Mötiköiden biisiä (Ace of Spades, Iron Fist). Kitarat tulee mukaan 0:15 samalla riffillä kuin bassot, tuleekin mieleen että onko tässä biisissä basso suuremmassa osassa kuin kitara? Anyway, biisi käsittelee jälleen sotaa. Ensimmäisen säkeistön jälkeen kuuluva kertsi on ehkä albumin hienoin: "No trade with death, No trade with arms, Dispense the war, Learn from the past. Ausgebombt x4". Heti perään toinen, sotatilasta ehkä kritisoivasti kertova säkeistö. Kertsin jälkeen lyhyt bassosoolo jota seuraa jonkin ajan päästä lyhyt soolonpätkä. "Death, Arms, War, Past" huutojen perään kertsi jonka jälkeen tilulilu-sooloilua. Soolon perään viimeinen säkeistö jota seuraa kertsi. Jaaaaa... finito.

Arvosana: 10. Biisissä kuuluu tavallista selvemmin bassokitara, ja biisi kuulostaa aivan Motörhead-biisiltä.

8. Baptism Of Fire 4:04

Viimeinen oma biisi alkaa nopeilla patarummuilla, jotka hidastuu muuttuakseen mutkittelevaksi rummuilla leikkimiseksi. Frank pitää hommaa paremmin pystyssä yksittäisillä, ilmaan jäävillä riffeillään. 0:32 biisi käynnistyy kunnolla nopealla riffillä, vain muuttuakseen 0:47 vieläkin nopeammaksi. Samalla hetkellä Tom alkaa laulamaan ensimmäisestä säkeistöstä yksittäisiä lauseita. Lyhyen säkeistön perään pitempi ja kovemmalla/vihaisemmalla tyylillä laulettu kertosäe. Kertsin taustalla Chris polkee tuplabasaria. Kertsissä on jälleen hienoa tekstiä: "Baptism of fire, we'll not survive". Kertsin perään bändi pysähtyy puoleksi sekunniksi ja Tom aloittaa heti toisen, jälleen lyhyen säkeistön. Taas kertsin perään lyhyt paussi... Ja seuraavaa säkeistöä ilmoille, jonka jatkoksi kuullaan sooloilua 2:27-3:04, jota seuraa kertsi. Kertsin perään välittömästi (paussin jälkeen) viimeinen säkeistö, joka päättääkin tämän albumin.

Arvosana: 10. Magic Dragonin kanssa tämä on ehdotonta huippua tältä albumilta.

Alunperin tämä on ilmeisesti julkaistu ilman seuraavaa coveria (lähde: Metal-Archives)

9. Don't Walk Away (TANK-cover) 2:54

Cover, jonka kyllä huomaisi vaikkei sitä tietäisi. Selvästi kevyempää Sodomin omaan materiaalin verrattuna. Biisin alkuun muutama rummunlyönti, vähän bassottelua ja 0:07 biisi lähtee kevyeen ja hitaaseen liikkeeseen. 0:21 Tom alkaa laulamaan Luoja ties mistä. Sanoissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ilmeisesti tässä joku haluaa jonkun äidin kuolevan koska tämä äitä yrittää vietellä jätkän. Anyway, Ensimmäinen säkeistö, kertsi, toinen säkeistö ja kertsi menee mukavasti keskitemmolla. Toisen kertsin perään kuullaan kolme kertaa "Don't don't walk away" ja 1:34 alkaa hidas soolo jota kestää puoli minuuttia. Tämän jälkeen vielä yksi säkeistö ja biisin nimen toistoa kunnes loppu iskee.

Arvosana: 6. Biisinä ihan menevä, ei vain Sodomin tyylinen.

Levyn keskiarvo Cover-biisi mukaanlukien 9,11, ilman coveria 9,5.

Yhteenveto: Tämä kuuluu ehdottomasti thrash-helmiin. Wikipedian mukaan tämä on eniten myynyt saksalais-thrash-albumi. Ei ihme: ensinnäkin soundit on erittäin selkeät; kitara, rummut ja erityisesti basso on selkeästi kuultavissa. Levystä löytyy rutkasti aggressiivisuutta, sekä hiukan hitaampaa materiaalia. Suosittelen.

Avatar
Wicker Man
Isoveli
Viestit: 3359
Liittynyt: 07 Heinä 2011 22:27

Re: Levyarvosteluja

Viesti Kirjoittaja Wicker Man » 13 Heinä 2011 19:24

Huu... Tämmönenkin topsu löyty :D

STRATOVARIUS - ELYSIUM (2011)

Stratovarius = Bändi, joka eli kulta-aikansa jo vuosikymmen sitten. Bändi, joka sinnitteli -10 luvun. Bändi, joka kerkesi lopettaa muutamaankin otteeseen. Bändi, joka teki täysin turhan ja typerän mediatempauksen 2000-luvun alkupuolella. Bändi, joka aloitti ns. puhtaalta pöydältä vuosikymmenen vaihdoksessa. Bändi, joka viimeinkin onnistui siinä, mihin Infinitellä jäätiin.
Kuten huomaatte, Stratovarius on käynyt jos minkälaista tapausta koko elinaikansa. Jotkin niistä hyviä, ja jotkin enemmän tai vähemmän säälittäviä. Mutta tuo viimeinen lause pitää paikkansa.

Stratovarius on henkilökohtaisella tasolla mulle se Bändi, joka oli viimeinen niitti Metalli musiikkiin. Eikä todellakaan ole ollut mukavaa käydä läpi bändin tapahtumia 2000-luvulla. Tosin eipäs niitä nyt kovinkaan tiiviisti ole tullut seurattua Maideneiden sun muiden suurbändien tullessa elämääni. Mutta materialihan se puhuu puolestansa, ja jää kuuntelijoiden mieleen. Tosin Stratovariuksen 2000-luvun levyt Infiniteä lukuunottamatta ovat olleet sen tasoisia kuralevyjä, että varmaankin aikas suuri osa bändin faneista menetti uskonsa tähän bändiin. No Tolkkihan se otti ja lähti bändistä Kainulaisen kanssa, jättäen Kotipellolle, Michaelille ja Johanssonille vapaat kädet Stratovariuksen suhteen. Ha jatkoivat bändin eloa ottamalla mukaansa basisti Lauri Porran ja Kitaristi Matias Kupiaisen. TImo Tolkki, joka siis oli säveltänyt lähes kaiken mitä Stratovarius oli tehnyt koko sen aikansa, oli siis poissa. Bändi julkaisi vuonna 2009 "paluulevynsä", joka kantoi nimeä Polaris. No tämä levy osoittautuikin bändin siihen asti hengettömimmäksi levyksi. Joten Stratovarius alkoikin olla "OUT" minun elämästäni. Tokihan levyjä kuuntelin edelleen, mutta bändin menoa en paljoa seurannut.

No sittenpäs kuulin että Stratovarius olisi julkaisemssa uutta kamaa. Levyn ja ekan sinkun kansi olivat aika tyylikkäitä, ja eka sinkku tulikin hommattua joidenkin nettiklippien perusteella. Järkytys oli upea ja vakuuttava. Siitä seuraavaksi:

Kuva

STRATOVARIUS vuonna 2011:
Timo Kotipelto - Laulu
Matias Kupiainen - Kitarat
Jens Johansson - Koskettimet
Lauri Porra - Basso
Jörg Michael - Rummut


Darkest Hours04:11 (säv. Matias Kupiainen, san. Timo Kotipelto, Kupiainen)
Tämä biisi oli se "the vakuuttaja", joka julkaistiin ensimmäisenä sinkkuna. Ja voihan ei että se kolahti ja lujaa. Tämä on parasta Stratovariusta lähes kymmeneen vuoteen. Joskin ns. introna toimiva koneääni antaa aivan väärän kuvan levystä ja biisistä, niin eipä sitä tule edes ajateltua, kun biisi pääsee oikeaan muottiin. Johanssonin koskettimet ovat säädetty melodiseen ja sivaltavaan sointuun. Jos biisin verset ja perus-säkeet eivät vakuuta, niin johan on kuulkaas kovaa kamaa tuo aika pitkä kertsi. Eihän tämä nyt mikään paras bändin aloittaja ole, mutta kun katsomma bändin diskografiaa viimesen 10-vuoden ajalta, niin tämä on jumalaista kamaa. Kaikki kuulostaa niin upealta ja tuoreelta, eikä ole aihetta moittimisille. Soolotkin ovat erittäin Stratovariusmaiset. Lyyrisesti tämä biisi kertoo aivan selkeästi bändin viime vuosista, ja noususta pimeydestä uuteeen nousuun, ja sen se totta vie tekee. Tämä kertsi kertoo jo koko bändin nykyolemuksen.

Under Flaming Skies03:52 (säv. Kotipelto, Kupiainen, san. Kotipelto)
Nyt... Nyt... Kuunnelkaas tätä Kupiaista. Hän saa tämän biisin kuulostamaan biisiltä joka ei päässyt mukaan Destiny albumille. Aivan huiman tiukkaa riffiä ja kitarointia tässä biisissä. Ei todellakaan mitään peruskomppausta. Vaan tiukkaa Metallia. Tässä kappaleessa Matias unohduttaa Timo Tolkin. Sooloja edeltävä riffitys on namua korvilleni. Ei ole tämmöseltä kuulostanu Stratovarius vuosiin. Tämä on Stratovariusta, jota sen pitää ollakin. Ei mitään helevetin orkesterisontaa (elements levyt), vaan juuri sitä Stratovariusta johon minä rakastuin yli kymmenen vuotta sitten.

Infernal Maze05:33 (säv. Kupiainen, san. Kotipelto)
Sinkku Darkest Hours sisälsi toisenkin "maistiaisen" tältä levyltä. Ja se oli paljon parempi. Tosin Timon aloittama kuolettavan tylsä intro antaa olettaa aivan muuta. Mutta kun biisi pääsee jyräasemaansa, niin ei paluuta ole. Koskettimia ei ole paljoa säästelty, mutta tarpeeksi jättäen tilaa jyräbassolle ja Metallikitaralle. Tästä biisistä tulee eittämättä mieleen Destiny ja Visions albumit. Soolot varsinkin ovat kuin kopioita Visions levyltä, eikä mitään. Miksi ei ottaisi vaikutteita bändin toiseksi parhaalta levyltä. Tuo tilutus-kohta antaa ihania AHAA... kohtauksia. Nyt menee Kotipeltokin jo todella korkeallla. Levy se vain nostaa tasoansa. Ihanaa!!

Fairness Justified04:21 (säv. Kupiainen, san. Kotipelto)
Tässä on vähän erikoisempi biisi. Alussa tunteillaan mukavaan sävyyn. Tähänhän on jo tottunut aikaisempien levyjen myötä. Kertsi vedetään kuorossa, sekä puhtaasti. Tämä on aika mukavaa ja viehättävää, ei aina sitä kovaa ja korkealta menevää kamaa. Tosin kyseessähän on slovari, joten ei tuollaista tartte edes odottaa. Sooloissa Matias on saanut upeasti haettua sopivaa haikuetta ja surua mukaan. Siksipäs soolot kuulostavat Venus in the Morning biisistä otetuilta. Tämäkään ei missään nimessä ole paska juttu. Venushan on kuitenkin yksi bändin maagisimmista ja upeimmista biiseistä.

The Game Never Ends03:54 (säv. Jens Johansson, san. Johansson)
Nyt mennään eikä meinata. Mitään turhia introja olla mukaan revitty. Johanssonin tyyliseen tapaan koskettimet ovat tyylilleen sopivasti esillä. Mutta soundinsa on semmoista huolun omaista. Matias on hyökkävällä päällä uhkaavine komppeineen. Jälleen kerran hänen riffinsä ovat tajutonta kamaa. Onkin mainiota että Jens on huomannut Matiaksen kyvyt rankempaan toimintaan. Tämä on ehkäpä jopa parasta Johanssonia sävellyksen puolesta. Kun hänen biisinsä tuppaavat olemaan aika kosketinpainoisia. Tokihan tämäkin on, mutta tämä ei läheskään ole niin melodista kamaa. Tämä on täydellistä kamaa!

Lifetime in a Moment06:39 (säv. Lauri Porra, san. Porra)
Ensimmäinen Porran biisi tälle levyllä. Alku enteilee paskaa. Jotain ihmeen kirkkokuoroa joka humisee vissiinkin Kreikkaa. Mutta mutta... Sittenpäs kuin Matias riffauttaa ittensä sisään, ja olen yhtä hymyä. Biisihän menee sinne erikoisten sarjaan, en oikein tiedä miksi. Ei tämä mitään perus- eikä edes lähes- tavallista Stratoa ole. Mutta ei myöskään outoa. Kaippa se on tuo rytmitys ja kertsi, jonka aivan varmasti suuri osa näkee junnaavana. No minä en. Tokihan Timo kuulostaa aika väsyneeltä tuossa, mutta minusta se kuulostaa myöskin ihmeen hyvältä tämmöseen kertsiin. Porran basso tuo muten ihan mieleen biisin 030366, pelottavaa koska kyseessä on bändin surkein biisi Kappaleen tempo on aikas jotenkin Rammstein tyylinen, kosketin soundeineen päivineen. Tykkään ihan sikana. Tosin pituutta on liikaa.

Move the Mountain05:34 (säv. Johansson, san. Johansson)
Levyn täysiverinen balladi ei tule haastamaan bändin tunnetuimpia (Coming home, Forever). Akustisuus on hienoa ja rentoa. Mutta tuo introna toimiva fantasiamainen koskteinsoitto, on asia jota minä jään kaipaamaan. Nimittäin jos sitä ei olisi säästelty, niin johan olisi häikäisevää kamaa. Mutta näinkin tämä kappale on erittäin upeaa kuultavaa. Sinänsähän tuo koskettimien pihtailu on hassuhkoa, koska kappaleen on säveltänyt Jens Johansson. Joten ainakin minä olisin hänenä noita fantasia ääniä pitänyt mukana huomattavasti enemmän. Mutta se kosketinsoolo! Se on kuin tehty tämmöseen kipaleeseen. Upeaa huilunomaista efektiä, jota ei voi liikaa kuulla. Kuten jo mainitsin, niin ei tällä haasteta bändin aikasempia balladeja. Mutta oi että tämä on upea biisi

Event Horizon04:24 (säv. Kupiainen, san. Kotipelto)
Warning Warning... Todellakin nyt on varoitukset oikeassa paikassa. Laita edes mankkaasi pienemmälle, ettet säikähä. Nyt tullaan ja lujaa rymistelläänkin. Tuplabasareita ei ole säästelty, ja bassokin kolisee versejen aiakna niin jymäkästi. Kunnon Power-Metal ryskäystä, jossa on niin tiukkaa riffiä, ja levyn parasta Rummutusta, joita Jörggi todellakin osaa hakata oikeaan tahtiin. Sooloissa ei anneta armoa sitten kellekkään. Ei edes villakoirillesi. On nimittäin niin utopistista kamaa, että ei uskokkaan. Hurjaa kamaa, jota ei voi edes uskoakkaan ennen kuin on kuullutt. Rankinta Stratoa vuosikausiin. Levyn paras biisi!!

Elysium18:07 (säv. Kupiainen, san. Kupiainen, Kotipelto)
Kunninahimo? Mitä se on? Niin olihan siitä jotain mainintaa Elements levyjen arvioissa. No eipä niitä edes muista kun katsoo tämän biisin pituutta. Porra on tainnut haukata liian suuren palan, vai onko? Tähän en pysty vastaamaan vielä juuta enkä jaata. Joten katsotaan mitä voin sanoa. No intro on kyllä erittäin tyylikäs ja tunnelmallinen. Biisihän on siis 3 osainen. joista ainakin minä olen tyytyväinen. Alkuun näin pitkä biisi tuntui ja varmalta epäonnistumiselta, varsinkin kuin Porra oli arkkitehtinä myöskin edellisen levyn Emancipationeissa (nämkin pitkiä biisejä), jotka olivatkin tylsiä kuin shakin peluu. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä että Porra on onnistunut tylikkäästi saamaan paketin kasaan. Part 2 alussa biisi muuttaa tempoaan reilusti, Part 1 selkeään tunnelman ja fiiliksen hakuun. No tuo kakkos osan intro on kyllä tasoa: mahtava, mutta siltikin tuntuu että tässä on nyt hätäilty. Raskautta on reilusti, ja niin on Matiaksen riffejäkin. Mutta kuitenkin minusta tuo temmon muutos ei sovi siihen miten se tehtiin. Siis mainiosti se on totetutettu, mutta minusta kuitenkin olisi voitu mennä koko ajan nousevaan tahtiin, eikä silleen Räjähdysken omaisesti etiäpäin. Toisaaltahan tämä posaus, tyyli on hyvä. Mutta tässä olisi voitu käyttää luovuutta ja rohkeutta enemmän. Koska levy on jo vakuuttanut ainakin minut, joten ei tartte mennä sieltä missä aita on matalin... Part 3:n saapuessamme on kappale palannut ykkös-osan tunnelmaan, ja eipä voi tätä ratkaisua moittia ollenkaan. Sillä juuri tällaisen päätöksen tämä levy ansaitsee. Tästä osasta huokuu helpotus, ja hyvä mieli. Vaikka se ei siltä kuulosta, niin silti tämän kuvan minä saan. Ahh... Johan on kamaa upeaa. Myönnettäköön se että Porra on onnistunut lähes täydellisesti päättämään tämän albumin.

Loppusanat:
Olen iloisesti yllätetty. En olisi uskonut että tällaisen levyn saavat aikaan väsyneen Polariksen jälkeen. Bändi on kuin uudesti syntynyt minkä huomaa. Ei ole ollenkaan enään niin tylsää ja hengetöntä kamaa. Jos jokin jää mieleen tästä levystä, niin se on tämä: Timo Tolkkia emme enään kaipaa tähän bändiin (kaikki kunnia hänelle kuitenkin bändin nostamisesta genrensä huippunimiin), koska Matias Kupiainen on tulevaisuuden nimi. Sävellyksensä ovat huimaa kamaa, ja niin on soitantasakin. Melekosia AHAA... -elämyksiä on häiskä saanut aikaan minussa tämän levyn aikana. Minä muuta nyt jaksa sanoa kuin tämän vielä:
STRATOVARIUS IS BACK!!!!! (ei mulla muuta)
Viimeksi muokannut Zygerö, 15 Heinä 2011 21:25. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Syy: Edellinen viesti poistettu kirjoittajan pyynnöstä.

Avatar
Wicker Man
Isoveli
Viestit: 3359
Liittynyt: 07 Heinä 2011 22:27

Re: Levyarvosteluja

Viesti Kirjoittaja Wicker Man » 09 Loka 2011 01:50

Äsken kirjoittama arvio eräästä mulle aika tärkeästä levystä:

STRATOVARIUS - INFINITE (2001)

Erittäin suuren osan mielestä Infinite on levy, joka tuli kääntämään Stratovariuksen maineen päälaelleen. Tämän levyn jälkeen Stratovariuksella alkoi menemään erittäin huonosti. Levy menestyi kaupallisesti hyvin myyden Suomessa ja Ruotsissa reilut 20000 kappaletta. Levy sai erittäin ristiriitaisia arvioita kriitikoilta. Jotkin sanoivat levyä hyväksi, ja jotkut erittäin huonoksi.
Minulle tämä levy oli muistaakseni kolmas Stratovarius levy jonka ostin. Vieläpä ihan julkaisupäivänään jännänä sirkkelimäisenä versiona.

Kuva

Stratovarius:
Timo Tolkki - Kitarat
Timo Kotipelto - Laulu
Jörg Michael - Rummut
Jens Johansson - Koskettimet
Jari Kainulainen - Basso


Kaikki sävellykset ja sanoitukset tehnyt Timo Tolkki, ellen toisin mainitse.

"Hunting High and Low" (san. Kotipelto)
Hitillä aloitetaan. Tämä soi erittäin paljon radiossa ja telkussa ilmestymisensä aikoihin. Biisin introna ja tukirakenteena käytetään hemmetin tarttuvaa ja melodista kosketin-introa. Tämä on erittäin saman tapainen kuin Rebelin pääriffi. Kertsissä Kotipelto vetää erittäin korkealta säveleltä. Erittäin tarttuvaa kamaa. Kotipellon vetämät verset ovat erittäin mukaansatempaavia. Kuten jo on tullut ilmi, niin tämä on sairaan tarttuva biisi. Selvää hittikamaa siis. Näitä Tolkki osaa väsätä erittäin vakaalla kädellä. Biisin aloittajana oikealla paikalla. Vaikkakin voisin väittää että tämä ei ole sitä perus-Stratoa. Ei ole raskaita kitara-riffejä, Ei ole raskaita tuplabasari hyökkäyksiä eikä ole kertosäettä lukuunottamatta hyökkäävää laulua. Mutta mitä väliä. Jo loistavalla kertosäkeellä ja kosketinriffillä pärjätään loistavasti. Ja ainahan on mukava kuulla uudenlaista Stratovariusta. Tämä on yksi tämän levyn helmistä ja Stratovariuksen kovimpia aloittajia.

"Millennium"
Sitten hakataan ja lujaa. Mitään ei jätetä selittelyjen varaan. Musiikki puhuu puolestaan. Tämä on sitä vanhaa kunnon Stratovariusta. Erittäin raskasta tahkoamista. Poweria kovimmillaan. Tehokasta riffimyrskyä tulee suunnalta Timo Tolkki. Tolkuttomassa kunnossa koko bändi. Mutta kaikkein kovimmassa iskussa tämän biisin aikana on Kotipellon Timppa. Kuunnelkaapa tuota kertosäettä jumaliste. Eikö vakuuta? Entäpä tuo korvia hivelevät huudot mahtikertsin jälkeen. Ei ole Kotipelto kuulostanut näin upealta koskaan aiemmin. Järkyttävän upeaa laulua. Mutta kuten sanoin, niin ei Kotipelto ole ainoa tämän biisin isännistä. Kuten olettaa voi, niin on Tolkki osannut säveltää jyräävän Poweribiisin jossa koukkuja riittää. Kunnon nousu/laskusuuntasia hetkiä alussa ja lopussa. Outro varsinkin vedetty kunnon asenteella. Tässä on Musiikin riemujuhlaa. Stratovariuksen musiikin riemujuhlaa. Näin kovalta ei ole Stratovarius tullut vuosikausiin. Ja tämä on vähintäänkin erittäin säälittävä juttu.

"Mother Gaia"
Aika outoon paikkaan mielestäni Tolkki pistänyt tämän balladin. Lopussa näiden pitäisi olla, se on selvää. Tai ei ainakaan minkään ryskybiisien jälkeen. Ensimmäinen säe tullaan pianon voimin erittäin väkinäisella laululla. Rasittava hetki sanoisin. Mutta mutta. Jo seuraavassa sekeessä saamme tietää että ei ole mikään "ihan jees" balladi kyseessä. Timo saa lauluunsa pienehköä voimaa, joka nostaa biisin tasoa erittäin paljon. Akustinen kitara melodioi ihanasti taustalla. Sähköistäkin kitaraa on ehdottomasti tarjolla. Versejen välissä vedetään erittäin surullista riffiä. Soolokin välissä on erittäin lyhyt, mutta ai että siinä on tunnetta ja surua hiivatin paljon. Soolon jälkeen kappale koittaisi nousta vielä enemmän, mutta eipä se vain lähdekään oikein mihinkään suuntaan. Ahh... tuossa 5 minsan kohdalla alkava Tolkin soolo on hävyttömän surullinen ja tajuttoman pitkä. Eipä tästä paljon voi haikeammaksi musiikki muuttua. Sanattomaksi vetävää soittoa. Olen vasta lähipäivänä huomannut että tämä on Stratovariuksen kauneimpia biisejä Venus in the Morningin ohella.

"Phoenix"
Ja sitten. Se Stratovariuksen paras biisi 2000-luvulta. Pehmeä mutta sitäkin metallisempi riffi aloittaa pelin. Jotenkin legendaarisen kuuloinen riffi, ja levyn ulostautumisen jälkeen se onkin voinut tulla monille bändin faneille joksikin klassikoksi/legendaksi. Jo tuo ensimmäinen 10 sekuntinen kertoo että tulossa on jotain suurta. Tässä biisissä on yksi erittäin suuri poikkeus lähes jokaiseen Stratovarius biisiin verrattuna. En nimittäin muista kuulleeni missään bändin biisissä Sooloja edeltävää (miten se nyt sanotaan) junnaavaa riffitystä, joita muunmuassa on paljon Helloweenillä 90-luvun levyissään. Samantapainen "junnauskohta" on myöskin kertsin edellä, mikä antaa kuvan että nyt tullaan raskaaseen kertsiin. No eihän se nyt niin ole. Itse asiassa tuo ketrsi on voisi kyllä olla korkeammalta vedettykin. Mutta kyllähän tämä nyt tälläsenäänkin menee. Ja jos ei kelpaa, niin onhan tuo kertsin huipennus "There is no one who can Stop me Now!!!" niin jumalaista kamaa että ei kun tykätä. Viimeiset "Now!!!" kiljahdukset ja loistava pääriffi ovatkin majesteettinen päätös tähän biisiin. Levyn eliittibiisi!!

"Glory of the World" (säv. & san. Johansson)
Eipä lopu levyn kova taso nyt vähään aikaan. Episodemaista kitaratulitusta tarjotaan Johanssonin kynästä. Johanssonin biisit eivät paljoakaan eroa Tolkin säveltämistä. Molemmat osaavat hyödyntää Kitaroita ja koskettimia, niin että överiksi ei vedetä. Mutta nyt joudun toteamaan että nuo pääriffin aikana kuultavat koskettimet ovat aika pahasti tiellä. Tästä voisi jopa olla Phoenixin haastajaksi JOS Jens olisi tajunnut jättää tuon pääriffin puhtaaksi, eikä sekoittaa siihen koskettimiaan. Muuta vikaa tässä ei omaan musiikkikorvaani ole. Tämä biisi on erittäin iloista kamaa, ja nostaa mielen hyväksi sateisenakin päivänä. Hyi hitto kun rupeaa aina naurattamaan nuo Tolkin alkutahdit tuossa soolossa. koomisia ja suoraansanoen naurettavia sointuja tulee. Positiivisessa mielessä. Levyn selkeää anthem kamaa. Loistavaa kamaa!!

"A Million Light Years Away"
Toinen vähän hittihakuisempi biisi. Selkeä paino on annettu Johanssonille, joka taikoo kerrassaan huimaavan kaunista kosketinmusiikkia. Tätä taianomaista fantasia musiikki voisi kuunnela vaikak instrumentaalina todella pitkään. Eipä tätä voi kuin hehkuttaa. Versejä sen sijaan säestää sähkiksellä vedetty Cleani, jota löytyy mm. semmoiselta levyltä kuin Icon - Night of the Crime (Maailman paras levy), joten ihan turhia sointuja ei todellakaan ole. Tunnelmaa on melkein yhtä paljon kuin Mother Gaiassa. Säkeet nousevat pikkuhiljaa taianomaiseen kertosäkeeseen, joka sekin vedetään varsin hillityllä temmolla. Ja onhan tuo nyt aika simppelikin, mutta ei auta mitään. Taso kuin siinäkin on vitun kova. Tämäkin menee täydellisten biisien sarjaan. Vaikka Stratovarius onkin jo allekirjoittaneen saanut uudestaan puolelleen, niin tällaisiakin biisejä kaipaisin heiltä kuulevan.

"Freedom"
Tämän biisin voisin olettaa löytyvän levyn viimiseltä paikalta. Tässä on sellaista voittajafiilistä, mitä on aina ilo kuunnella. Mitään huolia ei ole mailla eikä halmeilla. Kaikki on hyvin ja paha saa palkkansa ja kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Hauskaa eikö. Näin on. Muutenhan tämä on hyvin perus-Stratovariusta kuin vain voi olla. Joka saa hyvälle mielelle. Tämä pitää kuunnella kuin on saavuttanut jotain suurta!

"Infinity"
Levyn nimikkobiisi on aikamoinen järkäle. Ja kaikkea ennen Epic. Jännällä Demo tyylisellä rumpukompilla aloitetaan, kuulostaa joltain kellarikamalta. Mutta auta armias kun biisi starttaa kunnolla. Orkesteria ja kuoroa on saatu lainaan, ja tulos on sen mukainen. Tästä taisi lähteä liikkelle Stratovariuksen Sinfoninen Metallityyli. Taivaallista kamaa. Jokaista säveltä ja sointua myöten hiottu timantti. Tässä on elämää ja eeppisyyttä aivan tolkuttoman kokoinen määrä. Tolkki on saanut kasaan yhden uransa suurimman biisin, ei mitään Powerimättöä. Vaan kunnon Sinfonisen pommin, jossa on basaria, on riffiä, on melodiaa, on harmoniaa, on teatraalisuutta, on tyyliä, on taitoa, on akustiaa, on dramaattisuutta ja Jumalauta on nyt vain kaikkea mitä tältä bändiltä osasi odottaa tähän aikaan. Bändin upeimpia biisejä ikinä. Jakaa bändin parhaan biisin paikan Abyss of your Eyesin kanssa. MESTARITEOS!

"Celestial Dream"
Omasta mielestäni Infinite olisi saanut jäädä tämän levyn viimeiseksi biisiksi. Olisi ollut enemmän kuin mahtava päätös. Loppuun on kuitenkin jätetty suhteellisen lyhyt akustinen balladi. Tässäkin biisissä on orkesteria mukana. Sopii muuten tähän biisiin helevetin hyvin. Erittäin kaunis biisi, jossa on oikea määrä tunnelmaa. Ja itse asiassa muuten erittäin täydellinen päätös tälle upealle levylle.

Loppupuhe:
Olin ihan kokonaan unohtanut kuinka upeasta levystä onkaan kyse. Bändin parasta tästä ei saa, mutta menee samalle tasolle Visionsin ja Episoden kanssa. Eli eipä ole mikään tusinalevy todellakaan. En kyllä ymmärrä miksi tätä levyä haukuttiin joissakin arvioissa. Siis tässähän on lukuisia samoja elementtejä kuin vaikkapa kolmessa edellisessä Stratovarius levyssä. Minuun tämä todellakin toimii kuin häkä. Enkä löydä tästä kyllä mitään moitittavaa. Tokihan tuo Freedom on vähän niin ja näin, tällaisessa kokonaisuudessa. Mutta eipä tuostakaan huomaa kuunnellessa mitään huomioitavaa. Sulautuu hyvin massaan. Tästähän se alkoikin se surullisen kuuluisa alamäki, josta noustiin vasta 10 vuoden kuluessa. Mutta tästä levystä ei kyllä huomaa mitään alamäkeen viittaavaakaan.

    Avatar
    Wicker Man
    Isoveli
    Viestit: 3359
    Liittynyt: 07 Heinä 2011 22:27

    Re: Levyarvosteluja

    Viesti Kirjoittaja Wicker Man » 16 Tammi 2012 22:25

    Tämän kirjotin reilut puoli tuntia sitten eräälle toiselle foorumille. Samahan tännekin postata, vaikka tuskin täällä kellään tätä löytyy :D

    [Esipuhe...]
    Kaikki jotka kutsuvat itseään Metallifaneiksi, tai sanovat tykkäävänsä raskaammasta rockista tuntenevat tämän Herran. Halford on luonut 70-luvulta tähän päivään asti sellaisen uran Judas Priestin keulahahmona, jota sadat tuhannet ihmiset kunnioittavat. Halford on myöskin listailtu monissa gallupeissa Maailman pahaimmaksi laulajaksi. Luciano Pavarottikin muunmuassa on nimennyt hänet parhaimmista parhaimmaksi.
    Kuten mainitsin. Rob Halford on nimen omaan tullut tunnetuksi Judas Priesti nimisen legendaarisen Heavy Metal yhtyeen laulajana vuodesta 70-luvun alusta aina tähän päivään asti. Tosin vuodet 1992-2004 Rob erosi bändistä, koska hän tahtoi lähteä sooloilemaan.

    Ensiksi hän perusti Fight nimisen Heavy Metal bändin. Tällöin Halford muutti imagoaan rajusti. Hän pukeutui paljon enemmän sen ajan mukaisesti, jättäen Metal God nimeen vaadittavat nahka/niittivermeet vaatekaappiin. "LätsäRob" olisi paremminkin sopinut sen ajan Halfordin nimimerkiksi (Kannattaa katsoa googlesta "Fight" nimimerkillä noita kuvia, niin tajuaa mun pointin paremmin). Fight ei ollut kovinkaan kummonen menestys, mutta levyjä tuli kuitenkin ulos 3 kappaletta. Fightin tuotannosta muistettavimmat biisit lienevät Halfordin kynäilemät biisit Nailed to the Gun ja Into the Pit. Nämä molemmat biisit ovat edelleenkin tuttu näky Halfordin settilistassa.

    Fightin jälkeen Halford perusti goottisävyisen Industrial Metal bändin 2wo:n. 2wo julkaisi ainoastaan yhden albumin.

    2wo:n jälkeen oli aika palailla Heavy Metallin pariin. Jälleen muuttui bändin nimi. Tällä kertaa bändin nimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi "Halford". Halfordin ensilevy Resurrection olikin sellainen levy, että vieläpä tuo bändi on pystössä. Tämän takasivat sellaiset albumit kuin jo edellä mainittu Resurrection joka sai kriitikoilta ylistystä. Lievää laskusuuntaa näytti kuitenkin pari vuotta myöhemmin julkaistu Crucible. Crubiclen jälkeen Halford joutui ymmärrettävistä syistä taka-alalle. Rob oli nimittäin palannut Judas Priestin riveihin, jossa hän edelleenkin laulaa.
    Vaikka Rob olikin palannut menstyksekkäästi Priestin keulaan, niin ei hän kuitenkaan jättänyt soolobändiään kokonaan laiturille. Tosin olisikos syytä ollut? Nimittäin vuonna 2009 julkaistu "Winter Songs" oli suurelle osalle faneista keskisormen näyttöä (näin olen lukenut). Joululaulujahan tuo sisälsi. Eikä meikäläisen hyllyltä tuota tule koskan löytymään.

    2010 vuoden aikana kuitenkin saatiin ilouutisia Robin suunnalta. Made of Metal oli näkemässä maailmaa.

    Siitä seuraavassa...

    HALFORD IV- MADE OF METAL

    Kuva
    [Huom. On muuten törkeä ruma kansi!!!]

    Rob Halford – vocals
    Roy Z – guitar
    Metal Mike Chlasciak – guitar
    Mike Davis – bass
    Bobby Jarzombek – drums


    Made of Metal on nimensä mukaisesti Heavy Metallia. Ei ole tietoakaan sesonkilevystä. Nimestä toki ultimaattisimmat fanit odottivat varmaankin Heavy Metallia parhaimmillaan. Näin ei "valitettavasti" ole. Oikeastaan tällä levyllä on vain yksi biisi jonka nostaisin ylitse muiden. Nimittäin aloituskappale Undisputed on hiton kova Hevijyrä, jonka kuuluukin olla levyn aloittajana. Ikävä kyllä levyn taso tulee laskemaan tästä. Ei kuitenkaan paljon, mutta kuitenkin huomattavasti.

    Jos albumia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla. Olisi se sana: Tasainen. Undisputedia lukuunottamatta levyn taso todellakin on erittäin tasavahva. Edellä mainitun Startterin lisäksi kyllä on toinenkin enemmän kuin mainittava biisi. Ensimmäisenä netissä julkaistu The Mower on sellainen riman alitus, että ei aikoihin ole tommosta nähtykään. Pakostakin tulee mieleen että on tahdottu tehdä "vitun ranggaa muzaa". Musiikillisesti tuo biisi on ihan jees. Mutta voi hyvänen aika tuota laulua. Ihan kuin yrittäisi paskoa tiiliä perseestä. Todella noloa ja vaivaannuttavaa kiminää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että Halfordilta ei lähde nuo korkeat vokaalit. Viime vuoden Sauna festareilla käyneenä voin sanoa hyvällä omalla tunnolla että, vielä siellä lymyää se Metal God mitä olemme saaneet kuulla levyillä kuten Painkiller ja Resurrection. Ainoa hyvä puoli the Mowerissa on sen sijainti levyllä. Tuo on kuitenkin viimenen biisi levyltä, joten ei tuota vaikeuksiakaan lopettaa levyä tuon biisin introon.

    The Mower taitaa olla ainoa asia mikä tässä levyssä on pahasti vikana biisipuolella. Muutenhan tästä ei kyllä saa pahaa sanottavaa. Kyllähän tästä puuttuvat sellaiset killerit kuten Resurrection, Betrayal, Made in Hell tai Silent Screams. Mutta eipä tuo minua yhtään haittaa kun levyn taso nyt on aika kova. Tokihan siitäkin voisi mussuttaa, että biisien tempo on sellaista keskinopeaa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tämä kuitenkin takaa sen että Halforin ei tartte itseään rääkätä kirkumisilla. Miksi tarvisikaan? Onhan nuo Resurrectionit sun muut "kirkuntabiisit" jo tehty oikeaan aikaan, eikä näitä ole tarvis ainakaan minun mielestäni tehdä uudestaan eri muottiin. Jos tahtoo kuunnella Halfordin kirkumisia niin kuunnelkoon jo mainitut Painkillerin ja Resurrectionin. Niin teen minäkin.

    Mitä tulee levyn tärkeimpään elementtiin, eli Halfordiin. Niin kyllähän tuon 60 vuoden iän jo huomaa. Hyvä että huomaa Maestro itsekin. Levyllä tosiaankin tuo biisien nopeus ei tosiaankaan ole mitään päätähuimaavaa. Se on vain hyvä, kun ottaa huomioon Halfordin äänen. Halford nimittäin tekee tästä albumista varsin nautittavan juurikin tuon laulun puolesta. Olenhan sanonut aikoinaan että minuun melkeinpä iskee paremmin 2000-luvun kuin 1980-luvun Halford. Halfordin ääni oli kovassa tikissä Nostradamuksen aikoihin 2 vuotta sitten. Eikä äänensä ole kokenut huomattavia muutoksia tuona aikana. Hurmaavaa kuultavaa tuo rauhallinen Rob. Tästä oikeasti nauttii varsinkin biisien kuten I Know we Stand a Change, Like there´s no Tomorrow, We own the Night ja Thunder and Lightningin ansiosta. Laulu on näissä jotain ihanan ja upean väliltä.
    Jos Halford osaa säveltää Metallia, niin jumalauta kyllä vain osaa myöskin balladeja (ks. Judas Priestin tuotanto). Levyn ainoaa balladin virkaa toimittava Twenty-Five years on nimittäin levyn komeinta antia. Tästä ei puutu fiilistä taikka sanomaa. Tämähän liittyy Halfordin huumekokemuksiin. Kyllä on saatu yhteen biisiin ahdettua tuima annos surua.

    Mitä sitten tulee levyn musiikkiin, niin eihän tämä mitenkään ihmeellistä ole. Kuten sanottua, niin perinteistä Heavy Metalia perinteisimmillään. Olisikohan Rob vähän jopa varmistellut musiikillista antiaan? Kyllähän tämä voisi olla astetta nopeampaa ja rankempaakin. Minusta kun Halfordin ei tarvitse mitään todistella kenellekkään. Niin olisi saanut säveltää paljon Metallisempaa kamaa. Se mikä tästä albumista puuttuu musikillisesti on Agressiivisuus. Halfordin osalta sen ymmärtää, mutta kitaroinnin puolesta tämä tosiaankin voisi olla vihaisempaa kamaa. Kitaristikaksikko Zeta ja Metal Mike ovat varsin laadukkaassa iskussa. Erittäin iskeviä ja melodisia riffejä siellä täällä. Sooloista tosin joudun rokottamaan. Ainoastaan Undisputedin soolot ovat huomattavia. Muut nyt vain ovat tuolla mukana.

    Made Of Metal on varsin laadukas yhden huippubiisin/paskabiisin levy. Varsin mukaansatempaava kokonaisuus. Halford on jälleen saanut uuden mainittavan virstanpylvään uralleen, jolla noita mainittavia virstanpylväitä alkaa olla jo aika kiva määrä.

    Levyn arvosana: 8+

    ---------------------------

    Tässä sitten vanhempi kirjotus. Luulisin että tämä löytynee muutamilta Plazalaisilta

    Sonata Arctica - Reconing Night (2004)
    Kuva

    Tony Kakko - Laulu
    Jani Liimatainen - Kitarat
    Marko Paasikoski - Basso
    Henrik Klingenberg - Koskettimet
    Tommy Portimo - Rummut
    Nik Van-Eckmann
    – miesääni kappaleilla "Don´t Say a Word", "White Pearl, Black Oceans" ja "Wildfire"


    Misplaced – 04:42
    Eritäin melodisesti laitamme levyn pyörimään. Kuulostaa hemmetin hyvältä, aina siihen asti kunnes laulu alkaa. Kunnes kappaletta on kulunut jo noin puolitoista minuuttia on todettava, että tämänhän on kuullut jo niin monia kertoja aikaesemmin. Tuplabasarit laukkaa taustalla koskettimien tahtiin, kitarointi on niin sitä perusmeininkiä. On tässä jopa jotain hyvääkin. 3 minuutin jälkeiset verset ovat kuunneltavia. Aloittajaksi tämä on niin perus-suorittamista, että eipä tämmöstä jaksa paljoa kuunnella.

    Blinded No More – 05:33
    Jälleen kuulostaa hienolta. Edellisen powerimenon jälkeen biisi etenee mukavan letkeästi. Mutta tämäkin jämähtää jälleen laulun tullessa kappaleen mukaan. Verset mennään alussa tappavan tylsään tahtiin. Kertsissä biisi näyttää nostavan tasoaan, ja onhan kertsin jälkeinen kosketinosuus todella hienoa. MUTTA... Sitten Tonyn laulu muuttuu todella, siis todella väkinäiseksi. Ja hänen laulunsa tosiaankin kuulostaa siltä kuin herra olisi äkistämässä kakkaa. Soolot ovat biisin tahtiin tylsää kuunneltavaa. Varsin mielenkiinnotonta linjaa jatketaan siis...

    Ain't Your Fairytale – 05:26
    Nyt lähdetäänkin laukkaamaan heti ensitahdeista lähtien. Kuulostaa paljon paremmalta kuin kaksi edellistä lässyn-lässynbiisiä. Todella melodinen biisi, ja eikös nyky Sonata olekin jotain tämmöistä. Kertsi on hyvää kamaa. Tämän biisin olisi ehdottomasti pitänyt olla levyn aloittaja... Tai niin samapa tuolle, koska sinänsähän se olisi fanin/kuuntelijan kusettamista laittaa aloittajaksi biisi, joka edustaa levyn parempaa puolta. Muiden ollessa todella paskaa (niinkuin tässä levyssä). Todella kova tason nosto.

    Reckoning Day, Reckoning Night... – 03:21
    Ja alas tultiinkin jo sitten parin tonnin tiililastin painolla. Ei jumalauta, mikä vitun järki on laittaa levyyn mukaan joku saamarin 3 ja puolen minuutin mittanen pianoinstrumentaali, jossa ei ole mitään muutakuin pelkkää saakelin pianon pimputusta ja koskettimien testailua. Ei riitä ainakaan minun järjen juoksuni tätä käsittämään. Tässähän nukahtaa vielä tietokoneen äärelle. Tästä "biisistä" minulla ei ole niin mitään hyvää sanottavaa muuta kuin tämä: Paskaa tämä on!!

    Don´t Say a Word – 05:49
    Jatkuu suoraan edellisestä "biisistä". Tämä kappale oli ilmaannuttuaan kovassa suosiossa allekirjoittaneelle, koska olihan koko bändikin silloin kuumaa kamaa. Kakon laulu on kuunneltavaa sorttia, ja koko bändikin on hyvässä vireessä. Ei tästä paljon muuta oikein osaa sanoa. Hieno biisi, joskaan jos tämä biisi olisi ollut bändin debyytillä, niin olisi tämä ollut sen levyn huonoin biisi. Eli tämä kappale on huonon levyn tähtihetki, joka todellisuudessa ei ole edes mikään erikoinen.

    The Boy Who Wanted to Be a Real Puppet – 04:44
    Tämä kappale alkaa koko levyn suurimmalla huijauksella/ärsytyksellä. Levyn aloittava kitarariffi on kovaa kamaa, ja ehdottomasti levyn kovimpia. Harmi vain että tämän jälkeen kappale jatkaa sitä albumin perusmeininkiä: Tylsää, Tylsää ja vielä Kerran tylsää. Verset mennään semmosella "meiningillä", että alkaa tajuta tämän levyn olevan todella heikkoa tasoa ja Vitsi jos verrataan bändin debyyttiin. Tässä biisissä on toisen puoliskon alkaessa jotain uutta. Säkeet mennään vuoropuhetyylisesti, ja tämä Puppetti pääsee puhumaan helevetin koomisella äänellä. Liekköhän Sonatat tehnyt tahalleen sen että biisi lopetetaan ja aloitetaan levyn kovimmalla riffillä. En vain tajua, että mitä se tekee tässä biisissä, koska ei vain sovi mitenkään joukkoon.

    My Selene – 05:28
    Tuplabasarit jytää, kosketin soi korkeaa ja kitara soi nopeaan. Eli perus tavaraa tulee vieläkin. Nyt mennään todella kovaa ja korkealta. Tämä kuuluu Tonyn laulussa valitettavasti, koska äänensä ei vain riitä. Perus-säkeet laulunsa on hienoa kuultavaa. Kosketinsoolo on mukavaa kuultavaa. Tästäkin huolimatta tämä kappale on heikko. Ei mulla muuta.

    Wildfire – 04:36
    Hahhaa... Tämän minä muistan vieläkin todella hyvin. Tämä kappale on se levyn musta lammas todellakin. Vihaista on meno, niin laulun kuin musiikinkin myötä. Se miksi tämä bisii on junttautunut päähäni on hyvin selkeä. Laulusovituksissa on kokeiltu jotain uutta. Välillä laulu on todella ärsyttävää ja välillä helekutin koomista. Tästä komiikasta vastaa tosin tämä vierailija. Kertsi on todella korkealta vedettyä kamaa, ja onkin biisin ns. Highlight. Kapapleen tempo on kuin jostain tietokonepelistä. Väliosan jälkeen tulevat ne kappaleen "parhaimmat" osat. Verset ovat samalla todella vittumaisen kuin myöskin naurettavan kuulosia. Wildfire on todellakin nimensä mukainen biisi.

    White Pearl, Black Oceans... – 08:47
    Nättiä. Tuo sana tulee ensimmäisten säkeiden myötä mieleen, ja tämä sana on jo muuttumassa sanaan: Kaunis, musiikin tullessa mukaan. Todella tunnelmallista menoa. Tästä biisistä tulee jostain kumman syystä mieleen Leijonakuningas elokuva. Kakko vetäisee levyn parhaimamt laulusuorituksensa juuri tässä biisissä. On kyllä jumalattoman upeaa musiikki paikoin. Kappaleppas päättääkin lisätä tempoa 3 minuutin kohdalla, ja nyt vasta tuleekin mieleen leijonakuningas elokuva. Väliosassa biisi pysähtyy, melkein kokonaan. Näin ollen kappalekkin lopahtaa varsin ikävästi. Loppua kohden kappale nousee taasen kovaan tasoonsa. Puuduttavasta piano-osastaan huolimatta kaunis biisi.

    Shamandalie – 04:04
    Jeah... Jälleen pianoa. Akustisilla kitaroilla jetkataan levyn viralliseen viimiseen biisiin. Jotenkaan tätä biisiä ei vain jaksa kuunnella enään, koska tämän kaiken on kuullut jo aikaisempien 9 biisien myötä. Eikä tämä mitään uutta tuo esille. Tämä biisi vain jaksaa väsyttää kirjoittajaa (minua), ja kuulijaansa vain enemmän.

    Jam – 02:51 (piilotettu kappale)
    Etkö saanut vieläkään tarpeeksi? No ei se mitään, koska levyllä on vielä yksi ylläri, enkä nyt muuten puhu positiivisesta sellaisesta. Rumpuja hakataan ja hauskaa on, harmi vain että se hauskuus ei välity kuuljaan...

    Kaikki sävellykset ja sanoitukset: Tony Kakko, paitsi "My Selene" sävellys ja sanoitus: jani Liimatainen

    Muistan vielä vuoden 2004 jouluaaton, kun sain ensimmäisen Sonata Arctican levyn, joka oli Ecliptica. Veljeni tuli kysymään: Miksi et tahtonut Reckoaning Nightiä, ja minullahan oli vastaus heti valmiina. Se on paskaa. Tämän minä olin tosin todennut vain tekemäni gallupin pohjalta. Olin udellut kavereiltani joilta tämä levy löytyi, että onko se hyvä. Vastaus oli suurimmaksi osaksi EI. Ja nyt 7 vuoden päästä voin todeta saman asian. Aivan liian kaupalliseksi on Sonata muuttunut debyyttilevyn päiviltänsä. . Eikä tämä levy todelalkaan tarjoa niin mitään uutta asiaa musiikin suunnasta. levy on todella väsyttävää kuunneltavaa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
    Arvosana on 2

    ------------------------

    Sitten vielä yksi arvio eräästä viime vuoden levystä:

    TURISAS - STAND UP AND FIGHT (2011)

    14 vuotta tominnassa ja vasta kaksi albumia ulkona. Tämä kuulostaa vähältä, mutta kun on tutustunut näihin kahteen albumiin (Battle Metal ja The Varangian Way), niin sitten alkaapi tajuamaan tätä isompaa kokonaisuutta. Turisashan on kierrellyt suomea ensimmäiset 5-7 vuotta, mutta Battle Metalin aikoihin bändi olikin jo päässyt isoihin kemuihin mukaan (Donington, Wacken yms.). Battle Metal oli siis huikea menestys maailmalla, mutta Suomessa bändi ei ollut kovinkaan huudettu nimi. Turisashan tosin olikin tähdännyt suoraan ulkomaisille markkinoille, ja tässä he onnistuivat täydellisesti. "vasta" 3 vuoden päästä Turisas sai näyttää, että oliko maailman kiertäminen puuduttanut bändin (Oikeastaan Nygårdin) sävellyskynää. No ei todellakaan, päinvastoin itseasiassa. The Varangian Way oli/on nimittäin semmosta mahtipontisuuden huipentumaa, että ei uskoisi sen edes olevan semmoisesta maasta kuin Suomi. Varangian Way oli siis vielä suurempi menestys maailman laajuisesti debyyttiin verrattuna. Suomessakin bändi alkoi saamaan näkyvyyttä ja ennen kaikkea kuuluvuutta. Turisas viettikin vuoden 2008 kesän kokonaan kierrellen Suomen isoimmat ja pienemmät festarit, saadakseen itsellensä suurempaa fanikuntaa. Tämä tulikin onnistumaan loistavasti.

    Turisas oli viettänyt 16 kuukautta putkeen Studiossa tehdessään uusimpaa albumiaan Stand Up And Fightiä. Bändi oli jälleen kokenut yhden miehistönvaihdoksen. Haitaria edellisellä albumilla soittanut Janne "Lisko" Mäkinen oli joutunut jättämään bändin jo Varangian Way kiertueen alkupuolella, ja hänen tilalleen otettiin vuoden 2006 kultainen Harmonikka voittaja Netta Skog. Aluksi hän oli vain livesoittajana, mutta vakiinnutti paikkansa bändissä jo hyvin pian. Toinen huomattava muutos tulee olemaan bändin ulkoasu. Ennen tätä albumiahan bändi oli ollut ns. keskiajan viikinkibändi (turkiksia, tekoverta yms.), mutta tästä levystä eteenpäin Turisas tulisikin olemaan enemmän semmoista Mad Max tyylistä porukkaa (nahkavaatteita yms.). Heti ensimmäisen kerran kuin kuulin tämän albumin tulin olemaan varma että se tulee jakamaan fanikuntaa...

    Kuva

    Turisas vuonna 2011:
    Mathias Nygård - Laulu
    Jussi Wickström - Kitarat
    Tude Lehtonen - Rummut
    Hanne Horma - Basso
    Olli Vänskä - Viulu
    Netta Skog - Haitari


    1. The March of the Varangian Guard
    The Varangian Wayn päättävä kappale the Miklagords Overturehan tuli päättymään Konstantinopolisin porteille. Jatkakaamme siis siitä, mihin jäin viime arviossani. Jo ensi rytmeillä tulee selväksi, että bändin suunta on muuttunut sinfonisempaan suuntaan. Jotkut varmaan eivät tästä pidä. No minä en kuulu näihin hujoppeihin. Minuun tämä iskee todella lujaa. Mathiaksen laulukin on muuttunut paljon viime ajoista. Erittäin rauhallista ja tyylikästä. Biisin keskivaiheilla tuleva puheosuus on tämän kappaleen (ehkäpä jopa) eeppisin kohta. Kappale tulee muuttumaan paljon To Holmgard and Beoynd muottiin, kun kuninkaallisen virallinen ääni toivottaa Miklagordin tervetulleeksi Holmgardin toiselle puolelle. Viimeistään tässä kohdassa on nimittäin tulossa jo onnen pissi housuun, ja huulet alkavat väpättämään ilosta. Oikeastaan ainoa asia mikä ei iske tästä biisistä on tuo yhteislaululla vedetty kertsi, joka ei tunnu iskevän muottiin sitten ollenkaan. Mutta sekään ei paljoa haittaa kun Jussi on päässyt irti sooloissaan kappaleen viimehetkillään. Mallialoittaja kaikinpuolin.

    Miklagard, in the second indinction, in the 6542 year of the world

    To Holmgard and beyond
    This is where the winds have us guided
    For fame and for gold
    We once set sails for these lands unknown


    2. Take the Day
    Sinfoniaorkestraatiota ei ole säästelty tässäkään biisissä... Sinänsähän se ei haittaa, mutta jotenkin se alkaa siltikin ärsyttämään. Mathias "laulaa" vielä paremmin kuin äsken. Heittomerkit siksi, että laulunsa on enemmän puheenomasta. Mutta sitten kuin tulee se kertsi, niin johan on menoa mukana. Bläkkisääntähän siellä jo käytetään, tämä on aina hyvä asia tämän bändin osalta HAH!. Biisin edetessä kappale ei tule muuttumaan radikaalisti, mutta tempo muuttuu koko ajan uhkaavammaksi. Kappalehan kertoo laivueen taistelusta, joka näyttäisi olevan hävitty, mutta jostain joukkojen sisimmästä tulee esiin usko ja kunnioitus, jonka avulla joukot onnistuvat voittoon. Tämä biisi on sekin erinomainen tuon mystisyydensä ansiosta.

    Scattered remains of our own troops, we meet as we advance:
    "Turn around while you can fools, you won't stand a chance"
    But deep within their eyes you see, hope mixed with respect
    They're here, the men from beyond the sea, the fight is not over yet


    3. Hunting Pirates
    "Tahdotteko kuulla humppaa" näin voisi kysyä bändin Haitaristi Netta Skog, tämän biisin alkaessa. (Sama kysymys kuului viime Tammikuun keikalla Tavastialla, tarkoitettu biisi oli tosin silloin vielä Sahtiwaari. Musiikillisestihän nämä eivät paljoa toisistaan eroa) Eli tässä biisissä on haitari erittäin suuressa osassa. Hupaa kuultavaa, täytyy myöntää. Tästä kappaleesta huokuu musiikin soittamisen ilo, tätä kuullessa on naamani aina hymyssä suin. Lyriikatkin ovat tähän mennessä parhaimmat, joita vain vahvistaa Mathiaksen koominen ja mahtipontinen tulkinta. Tästä kappaleesta saa ja pitää muodostua bändin joka kerta soittama livebiisi.

    Slaying a man, taking what you can
    What is right, what is wrong, who can answer?
    Sailing the seas, we do just what we please


    4. βένετοι! – πράσινοι! (Venetoi! - Prasinoi!)
    Vieläkö muistat Sahtiwaarin tai In the Court of Jarisleifin? tämä kappale ei muistuta ollenkaan noita kahta edellä mainittua. Tai jos jotain yhtälaisyyksiä pitäisi hakea, niin ne olisivat lyriikoiden vähäisyys. Kappale on hyvin raskasta, mutta vielä enemmän se on orkestraalista kamaa. Todella jylhääkin vielä. Rummutkin tuovat mieleen Jarisleifin. Tämä kappale voisi hyvinkin olla kunnian osoitus vanhan ajan kreikan turnajaisia varten. Ai miksikö? No siksi koska biisi kertoo yhdestä legendaarisimmista elokuvakohtauksista

    Dust fills the air, stallions cry under the whip
    Cars come crashing in the turn
    Dragged by the reins around the track, of poor man
    Thundering hooves to seal his fate


    5. Stand up and Fight
    Nimikko biisi ei herättänyt mitään erityisempiä tunteita kun sen kuulin ensimmäisen kerran. Mutta nyt tästä on muodostunut yksi levyn upeimmista biisiestä. Jussin kitarointi on nyt todella suuressa osassa, vaikka se onkin aika vaimeaa. Todella lumoavaa komppia hän nimittäin soittaa, eikä voi välttyä hetkistä että alkaa ajattelemaan vakavampia asiota. Mathiaksen tarinanomainen laulu on aivan huikeaa ja surullista kuultavaa. Tämän kappaleen laulu on nimittäin jopa niin surullista, että kirjoittajakin rupeaa herkistymään. Kertakaikkisesti upeaa laulua, ja ennen kaikkea tulkintaa. Viulutkin ovat erittäin suuressa osassa ko. biisissä. Ollin viulusoolo on suoraan sanottuna aivan vitun upeaa kamaa. Yksi kauneimmista kuulemistani biisiestä ikinä. No ei ehkä IKINÄ!, mutta ainakin Suomalaisen musiikin mittakaavassa tämä kappale on ehtaa kärkeä.

    GET UP
    YOU'VE MADE IT THIS FAR
    NO LOSER YOU ARE
    ONE MORE TIME
    ONE MORE TRY


    6. The Great Escape
    Progehtavammaksi tulee muuttumaan biisien tempo. Tosin minä en nyt tosipuheessa paljon Progesta ymmärrä, mutta Jussin soittama intro tuo mieleen Queensrÿchen. Tämä on täydellinen biisi. Hauskoja vuoropuheluita käydään. Nämä kaikki tulee puhumaan Itse päällikkö Warlord Nygord. Kunnon junttakomppia Tuden ja Hanneksen myötä. Kappaleen tempo on hyvin mielenkiintoinen. Alkupuoli on enemmän semmosta hakkaamista, mutta toinen puoli on vapautunutta riemua. Kappale kertoo oman maansa kuninkaasta, joka on vieraan kuninkaan "vankina", jolle hän on menettänyt paljon miehiä. Hän saa suruviestin kotoa, ja pyytää lupaa lähteä pois. Kuningas estää häntä lähtemästä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin PAKO!

    Norway awaits me - It's time to cross the north sea
    First I must break free - We could ask Constantine?

    I'm needed elsewhere... - No way, my troops I can not spare!
    This seems quite unfair... - Can't you hear? My answer is NO!


    7. Fear the Fear
    Toisen mielenkiintoisen biisin vuoro. Tai tämähän nyt on selkeästikin tämän levyn paras ja mielenkiintoisin biisi, joka kertoo nykyajan "sankareista", jotka ovat tätä ainoastaan peleissä ja elokuvissa. Todellisuudessa ovat paskahousuja. Kappale alkaa aika ryminällä viulun johdolla, mutta jo hyvin pian mukaan tulee jokin soitin (kuulostaa helevetin tiukalta basson kieleltä), tämä muistuttaa hyvin paljon kasaripoppia. Tämäkin biisi on rynkkää hakkamista, joka herättää kuulijan kuin kuulijan. Mathiaksen laulu ei vieläkään ole sitä mistä hän on tunnettu, eli Black Metal ääntä on todella paljon säästelty. Mutta se ei haittaa koska materiaali on tämmöistä. Ehdottomati kappaleen kohokohta on kertosäe, joka vedetään samaan aikaan helevetin tyylikkäästi, mutta myös vihaisesti. Tähän on löydetty sitä vihaista Dimmuääntä. Kertsin hempeässä osassa olen kuulevinani naisen laulua, Nettako se siellä ujeltaa. Viimeiseksi ylläriksi on jätetty kunnon Cursed be Iron tyylinen kitarahyökkääys, jolloin Mathiaksen laulukin on palannut siihen Battle Metal tyyliinsä. Harmi vain että se kestää niin vitun vähän aikaa...

    And you think you are bold, and you think you are brave
    When push comes to show, you know it's a feign
    You're better off if you choose to abstain
    Your fear is your true grave


    8. End of an Empire
    Viimeinen eepos iskee vuoroon. Pianoa on mukana aika paljon, tosin niin on muitakin teatterivermeitä. Mutta kuten aikaisemminkin, niin se ei ole sitten mikään este. Edelleenkin päinvastoin. Kappaleen rytmitys muuttuu aika paljon. Kappale on samalla rankkaa ja upeaa tulkintaa. Tämähän ei ole mikään uusi asia, koska niinhän loppujen lopuksi ovat noi muutkin kappaleet, joten sen puolesta tämä ei eroa massasta sitten ollenkaan. Mutta se mikä herättää huomioni on seuraava: Miklagord Overture. Tämä kappale on kuin tuon kappaleen pikkuveli. Hyvin samaa kavaa totellaan, vaikka samaan tulokseen ei aivan päästäkkään. 4,3 minuutin kohdalla tuleva puhe on kuin sinetti upealle levylle. Laulu on muuttunut puheeksi, ja piano pimputtaa traagiseen sävyyn taustalla. Tässä voisi olla täydellinen lopetus biisi mutta...

    Fifty-three days in fifty-three
    Fifty-three steps for you to acknowledge your defeat

    The last in line: Ultimus Romanorum
    Evolution through revolution
    A frozen river, enough to tip an empire

    Stalingrad, Waterloo, Bastille, Poltava, Stamford Bridge,
    At Manzikert - it all would end.


    9. The Bosphorus Freezer Over
    Viimeiseen kappaleeseen ollaan tultu. Nyt suodaan minullekin hengähdystauko. Todella masentavaa viulua tarjoillaan, tuoden mieleen jonkin kuolinvuoteen. Eikä tämä luulo kovinkaan ohi mene, koska kappaleen sanat on otettu suoraan reilusta 1000 vuotta vanhasta päiväkirjasta. Kappaleessa lauletaan suomeksi puolet, ja tästä jää kyllä pettynyt olo. Enhän minä nyt mitään virsiä taho kuulla, siltä se juurikin kuulostaa!. Ottaen huomioon Turisaksen historian niin tämä toteutus on jäänyt todella alkeelliseksi. Tiedän, että bändi olisi saanut sen kuulostamaan paljon paremmalta (A Portage to Unknown). No surullistahan tämä kyllä on, mutta siihen se jää. Tämä on tämän albumin ainoa skippibiisi.

    Loppusanat:
    Nonniin... Siinä oli Turisaksen kolmas albumi. Mitä jäi käteen, aivan saamarin suuri paketti. Kyllä huomaa että tätä levyä on tehty yli vuosi, sillä tämmöistä levyä ei voi tehdä edes kuukaudessa. No onko tämä sitten hyvä levy? On ehdottomasti, mutta kun edellinen albumi oli niin massiivinen ja upea, niin olivat odotukset todella korkealla. Ja nämä odotukset jäivät nyt täyttämättä... Kaksi asiaa pistävät korviin:
    1. Bändi on käyttänyt aivan saatanasti sinfoniaorkesteria, ja tämä vaivaa minua jonkin verran. Suurin kysymys on se että miten Turisas tulee saamaan nämä sinfonia pommit toimimaan livenä. Turisaksellahan oli viime vuonna mukana kuusi vierasta Hämeenlinnan sinfoniaorkesterista, mutta siltikin vähän arvelluttaa.
    2. Mathias Nygårdin laulu on rauhoittunut huimasti, verrattuna kahteen aikaisempaan albumiin. Tulkintansahan on eittämättä surullista/upeaa/käsittämätöntä, mutta siltikin olisin tahtonut enemmän tuota Black Metal ääntä.
    Nyt seuraakin kysymys: Miten tästä eteenpäin? kokeeko Nygård jälleen jotain musiikillisia herätyksiä seuraavaa levyä kirjoittaessaan? Saammeko seuraavaksi levyllisen oopperaa? ei kiitos... No joka tapauksessa, bändin seuraava levy tulee olemaan vähintään mielenkiintoinen tapaus, ja toivottavasti emme joudu odottamaan taas neljää vuotta.

    Levy pähkinän kuoressa:
    +Mathias Nygård
    +Lyriikat
    +Eeppisyydet tyyliin:
    Fear the Fear
    The Great Escape
    Stand up and Fight
    End of an Empire
    +Folkkibiisi Hunting Pirates
    +Levyn yllättäväisyys
    +Bändin yhteensoittaminen
    +Biisit vaikuttavat pitemmiltä mitä ovatkaan
    +March of the Varangian Guard, Take the Day, Hunting Pirates ja Stand up and Fight toimivat livenä hyvin
    +Mutta näitäkin paremmin toimii The Great Escape. (Livenähän tämä on todistettu kerran, ja nuo muut parikin kertaa. Ja murskaa tuo nyt sitten oli)

    -Mitenköhän nuo muut sitten
    -Mathias Nygård
    -Liiallinen teatraalisuus
    -Erittäin heikko lopetus
    -Missä on Battle Metal aikainen hyökkäävyys ja agressiivisuus.
    -Liian passiivinen kahteen edelliseen albumiin verrattuna

    8

    Avatar
    Benjamin
    Jumalan ruoska
    Viestit: 7551
    Liittynyt: 16 Elo 2011 03:21
    Paikkakunta: Helsinki

    Re: Levyarvosteluja

    Viesti Kirjoittaja Benjamin » 24 Maalis 2012 17:27

    Innostuin kuuntelemaan PMMP:tä, eli nyt tekee mieli arvostella koko levyllinen niiden tuotantoa!

    PMMP - Kuulkaas Enot!

    Koko levy on oikeastaan itselleni aika tärkeä ja biisit puhuttelevat edelleen. Jotenkin voisin väittää, ettei mikään biisi tältä levyltä ole minulle täysin merkityksetön, eikä mikään myöskään kulu ikinä.
    Arvioin tämän nyt biisi kerrallaan, koska se on helpointa niin.

    1.Niina
    Loistava avaus koko levylle! Rempseä melodia ja hauskat sanat.
    Olen kuunnellut tätä menneinä vuosina erittäin paljon, enkä vieläkään ole yhtään kyllästynyt.
    Järjetön biisi, mutta sehän minua ei haittaa.

    2.Kesä-95
    Suosikkini tltä levyltä nykyään.
    Masentava, surullinen, synkkä, mutta silti niin kaunis.
    Kuvaa hyvin sitä, millaista elämää monet masentuneet teinit elävätkään.

    3.Rusketusraidat
    Tällä ronskilla ja rohkealla biisillä on aina paikka sydämessäni!!
    Eihän tätä enää jaksa samalla lailla kuunnella kun ennen, mutta jos pitäisi listata parhaat suomenkieliset hittibiisit kautta aikojen, niin kyllä tämän listaisin viiden kärkeen!

    4.Odotan
    Erinomaiset sanat ja koko biisi muutenkin! Ihmettelen jopa, miten tästä ei ole koskaan tullut minkäänlaista radiosoittoa.
    Kuuntelen tätä aina kesäisin paljon!

    5.Joutsenet
    Sanoin jo heti alkuun, etten ole kyllästynyt yhteenkään biisiin tästä levyltä. Pakko silti sanoa, että tähän ehkä hitusen olen. Kaunis kappale toki, mutta se tietynlainen mielenkiinto tähän vaan on jo kadonnut.
    Skippaan tämän biisin mielelläni.
    Silti on annettava tälle isot kehut, että hieno hitti oli aikoinaan!

    6.Synestesia
    Oli pitkään ylivoimainen suosikkini tältä levyltä, mutta vuosien varrella moni muu on noussut suuremmaksi suosikiksi.
    Silti aivan mahtava, enkä ikinä voi olla hymyilemättä kun kuuntelen näitä sanoja! Menevä ja muutenkin erinomainen.

    7.Poika
    Yksi koskettavimpia biisejä PMMP:ltä, todellakin.
    Tarina on kauniisti kerrottu ja tässä huomaa myös sen, miten hyvin Mira ja Paula osaavat laulaa. Paula varsinkin pääsee hyvin korkealle ja kuulostaa upealta!

    8.Onnellinen päivä
    Ihanan suloinen! Menevä biisi, jossa on myös biisin nimeä kuvaavat sanat. Pikkuteininä pidin tätä vähän "sieluttomana" ja sellaisena biisinä jossa ei ole sanomaa, mutta nyt osaan arvostaa.
    Mikäs sen parempaa kun onnellinen romanttinen päivä rakkaan kanssa paratiisissa?

    9.Isin pikku tyttö
    Ehkä koko levyn erikoisin biisi! Aluksi en oikeastaan edes pitänyt tästä yhtään, mutta lopulta aloin tykkäämään.
    Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten monipuolinen PMMP osaa olla ja miten hauskan erilaisia biisejä levyiltä löytyykään.

    10.Ikuinen leikki
    Tämä on eniten jäänyt muiden biisien varjoon, enkä ole koskaan kuunnellut tätä kovin paljon. Silti olen aina tykännyt tästä paljon ja varsinkin nyt kun huomaan miten paljon vähemmän tätä olen kuunnellut kun muita, huomaan myös miten loistava biisi tämä on.

    Avatar
    Wicker Man
    Isoveli
    Viestit: 3359
    Liittynyt: 07 Heinä 2011 22:27

    Re: Levyarvosteluja

    Viesti Kirjoittaja Wicker Man » 01 Huhti 2012 09:24

    Viimeisin kirjoittamani arvostelu:

    ICED EARTH - BURNT OFFERINGS (1995)

    Alkuperäinen kansi
    Kuva

    Remasteroitu kansi
    Kuva


    Iced Earth:
    Jon Schaffer - Kitara/Laulu
    Matthew Barlow - Laulu
    Dave Abell - Basso
    Randy Shawver - Kitara
    Rodney Beasley - Rummut


    Burnt Offerings
    (Musiikki: Schaffer, Shawver)
    (Sanat Schaffer)

    Last December
    (Musiikki & Sanat: Schaffer)
    Diary
    (Musiikki: Schaffer, Shawver, Abell)
    (Sanat: Schaffer)

    Brainwashed
    (Musiikki & Sanat: Schaffer)
    Burning Oasis
    (Musiikkia: Schaffer, Shawver, Abell)
    (Sanat: Schaffer)

    Creator Failure
    (Musiikki: Schaffer, Shawver, Abell)
    (Sanat: Barlow)

    The Pierced Spirit
    (Musiikki: Abell, Shawver)
    (Sanat: Schaffer)

    Dante´s Inferno
    (Musiikki & Sanat: Schaffer)


    Burnt Offerings:
    On kulunut kolme vuotta edellisestä albumista (Night of the Stormrider). John Greely on saanut kenkää bändistä erimielisyyksien vuoksi. Tämä taisi olla aikamoinen onnenkantamoinen Iced Earthille, koska Greelyn seuraaja tuli olemaan täysosuma niin bändille itselleen, kuin bändin faneille. Matt Barlow oli jokaisella osa-alueella kovempi/taidokkaampi laulaja kuin John Greely. Greelyä yhtään väheksymättä. Minusta hoiti hommansa Stormriderillä kunniakkaasti kotiin. Barlowin laulutyyli on juuri sellaista mitä voisi kuvitella Iced Earthissä kuulevan: Agressiivista, Massiivista ja oikeilla hetkillä erittäin kaunistakin. Näitä piirteitä saamme kuulla tämän levyn jokaisesessa biisissä. Ja jopa samojen biisien kohdilla. Kun tätä levyä kuuntelee, niin ei ole vaikeaa ymmärtää syytä, miksi Barlow tullaan luultavasti muistamaan Iced Earthin parhaimpana laulajana. (Tosin nykyinen Stu Block on antanu aika kovan vastuksen, mutta se onkin jo toinen juttu.) Kukaan ei voine kuitenkaan sitä kiistää, että Matthew oli se joka nosti Icedin raskaaseen sarjaan muiden mukaan. Ehkä jopa muita korkeammalle (ks. Dark Saga, Something Wicked this way Comes). Joka tapauksessa Barlowin saapumisen jälkeen Iced Earth oli kaikkien Metallipäiden tietoisuudessa.

    Iced Earth on onnistunut yhdistelemään jokaisessa levyssä mitä minä olen kuullut (=omistan) lukuisia eri Metallityylin genrejä. Power,- Heavy- ja Thras Metal ovat kuitenkin ne kaikista näkyvimmät suuntaukset. Burnt Offerings eroaa kuitenkin jonkin verran tästä yhtälöstä. Suurin vaikuttaja tähän on levyn erittäin vahvasti esillä oleva synkkyys. Power Metallia ei minun mielestäni voi kovinkaan hyvin yhdistää mihinkään tämän kaltaisiin levyihin. Eikä kyllä ole koitettu yhdistääkään. Eihän se tulisi toimimaan mitenkään hyvin. Pääsääntöisesti tämä albumi siis menee Suhteellisen perinteikkään Heavy Metalin suuntaan. Thrashia kuitenkaan unohtamatta. Soundillisesti tämä on varsinkin erittäin Rässipitoista tavaraa. Biisirakenteiltaan puolestaan sitä Heavyä. Kuitenkin lähes jokaiseen biisiin on ujutettu erittäinkin rankkoja Thrash-elementtejä.
    Eeppisyys. Tämä on tästä levystä puhuttaessa kuitenkin se suurin sana. Ainoastaan tuo pikkuruinen balladi tuolla lopussa on sellainen mitä ei tähän muottiin saisi iskettyä. Muut biisit tuohon menevät ja helpostikin. Bändin on todellakin tiennyt mitä tehdä, jos ovat tahtoneet tehdä albumin joka tullaan muistamaan bändin kenties parhaimpana.

    Mitä nyt tulee näihin biiseihin, niin kuten ylempää voi lukea. Synkkää ja eeppistä. Tätä on Burnt Offerings. Tämä on valitettavasti varmasti joillekkin levyn kuuntelijoille kompastuskivi. Varsinkin jos tämä on heille ensimmäinen Iced Earth albumi. Musiikillestihan tämä nimittäin eroaa aika helevetisti bändin muista albumeista. Se mikä tähän on syynä on tuo mainittu synkkyys ja eeppisyys, jotka tekevät levyn kuuntelemisesta erittäin raskaan ja ristiriiteisen.
    Ristiriitaisuudella meinaan sitä että vaikka levy onkin uskomattomuuden huipentuma, niin siltikin tähän kaipaisi perinteikkäämpiä Heavyralleja kuten Last Laugh tai Stormrider.
    Tämä ristiriitaisuushan toki häviää kuunteluiden myötä. Mutta jos olet vähänkään kärsimättömäpi kuuntelija, niin sitten en suosittelisi tätä sinulle ensimmäisenä Iced Earth levynä. Tästä kun puuttuvat nuo ns. johtobiisit.
    Tosin haittaneeko tuo nyt niin paljon kuin löytyy sellaisia mahtieepoksia kuten nimikko, Burning Oasis taikka bändin tähän mennessä pisin ja massiivisin biisi: Dante´s Inferno.
    Tämä levy vaatii lukuisia kuuntelukertoja avautuakseen kunnolla. Minullakin meni semmoset 5 kertaa ennen kuin pääsin kunnolla levyyn sisään.

    No tuossa tuli nyt tuota levyn tyyliä ja laulua kehuttua. Mutta vielä on paljon asiaa sanottavana.

    Jos Barlow hoitaa laulupuolen hyvin, niin samalle tasolle pääsee takuu varmasti Jon Schaffer. Siis tuo kitaristi ja perustaja. Ne jotka ovat kuulleet Stormrider kibaleen, tietävät että Schaffer on laulajana jonkin sorttisen saatanan/paholaisen kuuloinen. No sehän sattui. Kyseessähän on synkkääkin synkempi albumi. Joten on selvää että että Schafferin laulua tähän kaivataan. Esimerkiksi Barlwon ja Schafferin duetto nimikossa on häikäisevää kuultavaa. Schafferin vokaalit tuovat selvästi mieleen demonin ja Barlowin hempeän kaunis tulkinta olisi vertauskuva sankarille. Hyvää on sekin, että tätä "demoni/sankari" duoetointia saadaan kuulla koko levyllä. Vaikka levy onkin pyhitetty Barlowin sisääntuloksi bändiin. Niin Schaffer tietää kyllä missä häntä tarvitaan mikin varteen.

    Lyhyesti sanottuna tämä levy on kokonaisuudessaan Iced Earthin paras. Tokihan tuolla heiluu lopussa tuo suhteellisen turha pikkuruinen balladi. Mutta tämän voi vaikka ottaa introna Dantelle. Vaikka tämä arvio nyt aikamoista ylistäistä on, niin en tätä lähtisi kuitenkaan suosittelemaan uusille kuulijoille. Tämä albumi on nimittäin todella raskas kokonaisuus, johon tarvitaan se päälle 5 kuuntelukertaa, ennen kuin pääsee edes jonkin verran sisälle. Levy kuulostaa koko pituudeltaan hyvin paljon samalta, mutta kun olet päässyt levyyn kunnolla sisään, niin huomaat että eipäs kuulostakaan.

    On mainittava vielä noista kuoroista mitä vedetään koko bändin voimin. Muistatteko Babarin? Siinä taisi sen Konsuli Rataksesin vartijat kuulostaa ihan samalta. :D

    5/5

    Ps. Tästä vielä tuo Dante livenä olkaa hyvä ;)
    Dante´s Inferno Live

    Vastaa Viestiin

    Palaa sivulle “Elokuvat / Musiikki / Pelit”